Hautasimme pienessä piirissä isän lauantaina. Yllä isän musta pomppa, isän karvahattu ja isän pitkät kalsarit. Ihan sopivat. Pakkasta oli niin paljon, että kaikki valittivat varpaidensa paleltuneen.
Pidin lyhyen puheen haudalla. Olin valmistellut sitä kolmen sanan verran: kerroin miten voima, nopeus ja notkeus liittyivät isään elämän eri vaiheissa. Sanoin kertovani niin kuin minä asiat tiesin ja tunnustin, että paikalla olijoilla on varmasti erilaisia näkökulmia isän elämään. Enkä minä voinut niitä kaikkia tietää. Tunnustin senkin, että vähän hävettää, kun tajuaa, kuinka vähän toisen ihmisen elämästä tietää. En silti suosittele tämän tilanteen korjaamiseksi hautajaispuheiden valmistelua läheisistä. Ehkä näitä elämän "huippuhetkiä" ja muita tärkeitä momentumeja kannattaa kysyä eläviltä itseltään.
Pakkasesta kiirehdimme kotiin muistelemaan. Pidimme tunnelman muistotilaisuudessa keveänä, sillä vain harvat lienevät halunneet pönäkkää vakavoittamisjuhlaa. Päätimme sen lasilliseen Remy Martinia, jota raittiitkin ottivat maistiksi asti, kun sentään isukille jätimme jäähyväisiä.
2 kommenttia:
Äitini hautajaisissa oli samantapainen koruton ja mutkaton tunnelma, jonka koin tästä kirjoituksesta. Valoisa, lämmin, vaikkakin tietysti kaihoisa ja surun täyttämä. Erona oli vain vuodenaika - toukokuun viimeinen päivä, kesän vehreä alku. Kaikkein haikeinta oli se, kun hautakivi kuukauden kuluttua saapui haudalle. Silloin satoi ja kaikki oli lopullista.
Lopullisuus varmistui kyllä jo tapulissa, jossa arkku avattiin niille, jotka arvelivat voivansa katsoa vainajaa.
Mutta kun nyt lueskelen päiväkirjoja, tulee mies kyllä elävänä mieleen.
Lähetä kommentti