Elo alkaa normalisoitua, vaikka ei siitä varma vielä voi olla. Heräsin muutaman kerran yöllä ja olo oli kuin kuumetta odotellessa - tiedättehän sen tunteen, kun pitää omaa otsaa koetella ja tarkistaa, onko se kuuma. Vilun väreet tukahdutettiin kahdella peitolla ja pitkillä kalsareilla, mutta nyt paleltaa taas. Syöminenkään ei siihen tunnu auttavan. Vetää pään ulko- ja sisäpuolella. Ja päätä särkee. Se ei ole tavallista.
Aikataulut ovat päreinä, eikä niiden sirpaleidenkaan päällä ole mukava makoilla. Pitänee mennä sorvia vääntämään ja lähettelemään selityssähköposteja. "Tiedän että olen myöhässä. Anteeksi. Satuin vain hajoamaan. Yritän liimata kaiken kasaan pikapikaa. Sitten kaikki on taas hyvin. Onhan?"
Zombeilin eilen illalla lopulta luennonkin. Kollega ei ehtinyt muiden menojensa vuoksi paikkaamaan, kehotti kylmästi peruuttamaan luentoni. En halunnut peruuttaa, kun en tiennyt kenen päälle peruuttaisin.
Kännyyn sateli tekstiviestejä koko ajan. Molemmat spontaanit luennonjälkeiskaljatarjoukset peruivat myöhemmässä tekstiviestissä tulonsa. Jälkimmäisen tullessa olin ehtinyt istuksia puolitoista tuntia lasillisen ääressä railakkaita karaoke-esityksiä kuunnellen. "Ilmoitukseni tulostani olikin ennenaikainen. Oliko moga?" -viestiin vastasin muistaakseni: "Kiva tekstiviestejä on saada. Lähden kotiin. Isä kuoli eilen. Ei juhlaoloa olisi ollut muutenkaan."
Luulenpa että toiseen poissaoloilmoitukseen en muistanut edes vastata. Sen sijaan arkunkantajat on jo listattu.
Yöllä valvoessani huomasin luonnostelevani hautajaispuhetta, sillä pappeja ei paikalle kutsuta, kun niitä ei eläessäkään tarvittu.
Kuinka vähän sitä tietääkään oman isänsä elämästä? Ajat ja paikat kyllä, mutta ajatukset, linjaukset ja todelliset valinnat paljon huonommin. Siksi henkilöön käyvissä puheissa on niin paljon anekdootteja. Anekdootti ikään kuin symboloi sitä mitä toinen oli. Siis että tehän ymmärrätte, että tällainen hän oli ja täydennätte loput itsellenne sopivalla tavalla.
Viimeiseltä kymmeneltä vuodelta on kyllä olemassa muutamia tuhansia sivuja päiväkirjaa. Sairausajalla hän lopetti sen pitämisen. Taidan luonnostella puheen ilman niitä. Luen ne sitten jälkikäteen. Enkä tiedä varmasti edes pidänkö sitä puhetta. Ei siitä ainakaan mielin kielin -sanailua syntyisi.
Ei se nyt niin helppo elämä ollut.
4 kommenttia:
Sedis hyvä,
nyt on pari varoituksen sanaa paikallaan, vaikka vaimosi on jo luultavasti sanonut ne.
Kun kroppasi yrittää viestittää sinulle minun nähdäkseni aika usein, että elät itseäsi nuoremman miehen elämää (lue vaikka blogiasi!), sinun kannattaisi kuunnella sitä ennenkuin se ottaa isot kirjaimet käyttöön. Ja siitä on leikki kaukana. Vaihtoehdot voit varmasti itsekin kuvitella.
Usko minua, minulla on kokemusta sekä syövästä että dysfonisesta spasmodiasta. Kummankin taustalla on minun käsittääkseni se, että vaiensin ruumiini äänen, joka yritti sanoa minulle: "rauhoitu!".
Kaikella myötätunnolla ja osaa ottaen myös Ihmissuhteen nimissä.
Tiina on varmasti oikeassa ainakin mutatis mutandis.
Mutta toisaalta - juuri nyt sinun "haamusi" liikkuvat nopeasti jonkun aikaa.
Isä on kuollut...
Tiina, kyllä minä sitä kroppaakin kuuntelen. Kuin sahalla soittaisi.
Parin viikon päästä voisi vähän hellittää hetkeksi. Nyt ei voi sillä man's gotta do what the man's gotta do.
Hajoillaan vaan ei katketa. RR on varmasti oikeassa haamujen hönkimisestä.
Ehkä minun pitää laittaa sordiino päälle näille tunnustuksellisille nettipäiväkirjaosille ja tyytyä sottaamaan kulttuurikriitikon viittaani...
Sanoja minulla ei ole, halaisin, jos näkisin.
Pidä se puhe, itsesi vuoksi ja muiden.
Minun enoni ei ollut mikään puhujamies. Mummon hautajaisissa hän halusi puhua. Sen puheen kuuleminen oli arvokasta kaikille meille paikalle kokoontuneille. Kun eno sitten yllättäen sai sairauskohtauksen ja hukkui Tuorinniemen uimarannalle, piti tätini muistopuheen. Ja sekin puhe oli tärkeä niin tädille itselleen kuin meille muille.
Surukonjakki ja muistopuhe kuulostavat minusta sinulle sopivalta riitiltä.
(Minäkin lukisin päiväkirjat vasta myöhemmin, hempeästi ja ajatuksella, tässä ja nyt luottaisin niihin päällimmäisiin kuviin, jotka pyrkivät pintaan)
Lähetä kommentti