Tiistaina 15. helmikuuta 2005

Iltapuhde kului isän päiväkirjaa lukiessa. Hyviä lauseita. Tässä esimerkki vuoden takaisesta päivämerkinnästä.

Tiistaina 15. helmikuuta 2005
Sipi, Sippo; ruots. Sigfrid; saam Sivdda; ort. Anssi, Anto

Normaali herääminen uuteen päivään, jonka allakka tietää noin seitsemän minuuttia pitemmäksi kuin eilinen.
– Lieneekö normaalia herätä viideltä. Ei ainakaan minulle, joka nukkuisin mieluummin puolille päivin, öhnöttäisin täkin mutkissa kuin sika pahnoissaan.

Katkennut uni oli jo tavaksi piintymässä olevaa vanhuutta: pari pilleriä viideltä tyhjään mahaan, kolmas vähän ruuan kanssa tuntia myöhemmin. Se on nykyinen WeeBeen vuorokausirytmi.
– Oikeammin alku turhille valvomisille!

H. katosi kuuden bussiin, vähäpuheisena kuin ennenkin.
– Varmasti vähäpuheisempana kuin Haanpään kuvaama Iisakki.

WeeBeen ei pitäisi saada moista impulssia, jottei hairahtuisi eriäville poluilleen.

– Lienenkö lukenutkaan? Jotain hahmoa muistan, lienee Erkki Tantun piirroittamaa kannen kuvitusta.

Kuten yleensä muissakin Haanpään teoksissa yllättää niiden hajanainen, haeskeleva tarinan kulku. Ne ovat juttuja, löysähköjä koosteita, ei Iisakistakaan romaaniksi.
– Sinällään helppolukuisia juttukoosteita. Ei tarvitse käännellä lehtiä taaksepäin ja yrittää löytää kiinnikettä eteen tupsahtaneeseen. Jari Tervon Myyrä on sen sortin luomus. Vanhenevakaan lukija ei ole juttujen parissa eksyksissä.

– Mistä Iisakki sai korkonimekseen Vähäpuheisen?
– Tuskinpa sille oli sen kummempia kriteereitä kuin korkonimillä konsanaan.
Mikään suupaltti Iisakki ei ole, onpahan mies ja oivaltava sana paikallaan vaikka hevosensontatunkiossa. Pärjää vähin sanoin puheillaan, kun niille löytyy tarve. Rehellinen mies, ei valehdellut koskaan, mutta väärin hän voi joskus muistaa. Niin kuin omalle emännälleen kylpyhoidon jälkeen, kun emäntä ihmetteli, miten Iisakki eli sontahauteessa kolme vuorokautta: – Söitkö sinä mitään? Siihen Iisakki, ettei Jumalan jyvää.
– Eikä valehdellut. Eihän luomuhoidon opastaja tuonut suuruksen murenta, vaan pari läkkipeltistä tuoppia, toisessa maitoa ja toisessa haaleata lihavellintähdettä.
Sanasotasille hän ei ryhtynyt, ei varsinkaan hirvipoliisien kanssa, oikoipahan vain näiden virheväittämiä. Mitäpä hän, vähäpuheinen nimeltäänkin.

– Nokkela, oivaltava sanoissaankin, saattaisi sanoa joku kirjallisuusarvioija. Pientä koirailua, ilvettäkin ehkä, ei kuitenkaan turhien sanojen mies. Vain kerran hänkin erehtyi, käyhän viisaskin vipuun. Yksinäinen viikko hirven kaadosta epäiltynä vankivyöräsissä, Pässin talon vanhassa pirttirähjässä, edessä parin viikon muistelu-uhka, se pani miehen puheliaaksi. Ja tuli petetyksi pahemman kerran. Enemmän kuin suuret sakot, Iisakin mieltä kirveli itsensä pääjeken ilkeilyt: ”Turhaanpa isäntä kantaa Vähäpuheisen nimeä! Minä kun tulin aivan sillä mielellä, että lasken teidät vapaaksi, ellei mitään herahda … ”

Iisakkihan se, vaikkei Haanpää näe tarpeelliseksi selittää: Kaikenlaisia ihmisiä niitä on! Roistoja suoraan sanoen!. Sellaisia varten se olisi Pässin pirtti, linna, omiaan …

Iisakille oli olemassa vastine Haanpään tuttujen galleriassa, Väittivät pyhäntäläiseksi, piippolalaisen Haanpään naapurista, samojen nevojen saarekkeilta kuin muukin Kairanmaa.
– Tiesin miehen nimenkin, kirkonkirjoista löytyvän. Onpa unohtunut, kun en itse edes tutkinut.

Ihan kuin etiäisenä käy haalea muistikuva ruotsalaisperäisestä nimestä, luultavasti vanhaa sotilaspohjaa. Eikähän sillä merkitystä. Ei Antti Rokkakaan parane, vaikka hänen mallikseen Linnan on väitetty kirjanneen kannakselaisen Viljam Pylkkään. Ilman Linnaa ei olisi Rokkakaan eikä Pylkkään ilmiasu kelpaisi siihen lumipukuisen alikersantin hahmoon, joka tietää konepistoolinsa jyvän ja tähtäimen kanssa, minkä puuntarrin kohdalla piippalakkiselle ladun tallajalle tulee se lopullinen noutaja.
– Miten voit niin väittää?
– Tunsin pojan, jolle ei ainakaan meidän porukassa riittänyt ansiotonta arvonnousua.
– Tuskinpa yhdestäkään kirjallisuuden hahmosta voi sanoa, että kirjailija kuvasi hänet oikeassa olemuksessaan.
– Arvioitahan kaikki ihmiskäsitykset ovat, siivilöityneitä hahmoja kuvaajiensa sielunsihdin läpi. On toista olla ja toista kuvailla samaa olemista. Ja vielä lukijan, kuulijan ja näkijän eli koko median skaalassa arvioivan päätteen näkemys, olisiko sekään oikea, vaikka tarina kerrottaisiin tai kuvattaisiin eri tekijän tajuisesta minästä lähtien.
– Onhan Haanpään ja Tapio Junnon isännilläkin varjonsa! Ilimojen tekijä kehitteli talvikauden kovimpia pakkasia. Parisenkymmentä raatia miinuksella tuskin riittäisi huomisiin.