sunnuntaina, helmikuuta 12, 2006

Neloismeemi

Kompostin meemihaaste, jonka siirrän tähän uuteen postaukseen. Niille, jotka alkuosan lukivat eilen, kerrottakoon, että jatkan tuolla alempana siihen, mihin eilen jäin.

1. Neljä työpaikkaa jotka minulla on ollut elämäni aikana:

Ensimmäiset työpaikat opettivat paljon. Isäni ystävä oli yrittäjä, joka keräsi alueen poronjäkälät, pakkasi ne ja toimitti pääosin Sveitsiin. Siellä niitä käytettiin koristekasvina mm. hautajaistarvikkeissa. Tavaran arvo kasvoi siinä prosessissa ainakin kymmenkertaiseksi.

Olin tuotantoketjun alkupäässä. Keräsin jäkälää märissä ja väliin myös kylmissä olosuhteissa. Iltaisin pakkasimme. Höyläämättömistä laatikoista tuli paljon tikkuja käsiin. Ne tulehtuivat joillakin helposti.

Molemmissa operaatioissa mukana oli yrittäjän veli, joka toimi työnjohtajana. Hän oli piiskuri, joka pumppasi työntekijöistä kaiken irti.

Erityisesti pidimme kommentista, jonka mukaan jokin tietty alue oli poimittu huonosti. Silloin ei siirrytty uudelle alueelle, vaan sama alue pantiin uudestaan poimintaan. Urakkapalkalla työtä tekeville se romautti työhalun ja opetti vihaamaan riistokapitalismia.

Rahoilla ostin elämäni ensimmäisen pullon pöytäviinaa ja hienon kitaran. Kaipaan jälkimmäistä.

Jatkoin perehtymistä kapitalistiseen järjestelmään eräässä opiskeluaikojen työpaikassani, lääninverovirastossa. Siellä näki pääasiassa sen, kuinka tuhannet ja taas tuhannet yrittäjät hoitivat hommansa huonosti.

Ja me jouduimme sen vuoksi rehkimään niska limassa. Olin siellä aikana, jolloin tietokoneet otettiin käyttöön.

Eräässä vaiheessa minut siirrettiin erikoistehtäviin. Jouduin kaivamaan erään komeron nurkasta muutaman metrin papereita, jotka olivat hoitamatta. Tein työtä käskettyä - yksi paperi vaati seitsemäntoista eri työvaihetta ja monet paperit olivat ketjutettavissa. Laskutin yli 1 000 000 mk ensimmäisen kolmen viikon aikana. Pyysin apua, kun asiat olivat monimutkaisia ja sanoin, että todennäköisesti tämä olisi valtiolle tuottoisaa puuhaa ja että juuri tähän kannattaisi nyt satsata työvoimaa. Se maksaisi itsensä monikymmenkertaisesti takaisin. Apua ei tullut. Sen sijaan projekti lopetettiin, kun työsopimukseni sillä erää loppui.

Olin käynyt tuon kolmen viikon aikana noin 30 tapausta läpi. Muutaman sentin papereita niistä muutamista metreistä. Niissä makasi kymmeniä miljoonia markkoja, mutta valtiota ei raha kiinnostanut. Kukaan ei niitä käsitellyt ja asiat vanhenivat.

Luin lehdestä, että nykyään käy samoin, kun pienipalkkaisia virkailijoita ei enää viitsitä palkata töihin. Roistot ja keplottelijat pääsevät helpolla. Valtiolla saa rehellisesti ansaitut rahat saamatta.

Joku valtionhallinnossa säästää paperilla, mutta tuhlaa todellisuudessa. Sitähän tämä valtiosektorin supistaminen usein on.

Kunnat tämän ovat jo huomanneet: siellä palkataan takaisin siivoojia. Joku ajatteli jossakin välissä, että siivousfirmalle kannatti maksaa moninkertaisesti siivoojan palkan. Että se tulisi siten halvemmaksi. Omituista ajattelua.

Verotöissä sain kuulla palautetta useimmiten puhelimessa. Uskomattomia tarinoita eri syistä, miksi yrittäjät eivät maksaneet verojaan. Mukana oli myös tapauksia, jotka olivat talousrikollisia, tunnetuimmat jopa lehtien palstoilta tuttuja. Oli paljon ammattihuijareita: sesonkiyrityksiä, jotka välttivät kaikki lailliset velvoitteensa: liikevaihto otettiin omaan käyttöön kokonaisuudessaan ja toivottiin parasta. Ja seuraavana vuonna sama juttu.

Toivottavasti sain näitä työntekijöiltään ja yhteiskunnalta rahaa varastavilta työnantajia nalkkiin edes joitakin.

Mutta kuulin myös surullisia tarinoita. Sairastumisista, velkakierteestä, psyykkisistä ja alkoholiongelmista, omaisten hädästä, kun 20 000 euron maksulappu tipahti postiluukusta.

Ja sitten siinä kohtasi hölmöjä: stereotyyppisia hölmöjä, jotka eivät vain olleet tehtäviensä tasalla ja joituivat siksi vaikeuksiin.

Kuulin uhkailuja, kirouksia, solvauksia, herjauksia ja valittamista. Kaikkeen siihen tottui.

Mutta kukaan ei tullut heittämään sanakirjalla, kuten se toimittaja, jolta karhusin työpaikkaani Valtsikan kirjastoon sanakirjan takaisin. Sanakirjoja ei periaatteessa edes lainattu ulos, mutta joku kollegoistani oli heltynyt dead linen kanssa kamppailevan toimittaja-opiskelijan kanssa.

Toimittajan dead line oli ja meni, mutta sanakirjaa ei kuulunut takaisin. Soitin ja tein asian selväksi: se on heti palautettava. Toimittaja tuli ovelle raivoissaan, kaivoi sanakirjan ja heitti sen täydellä voimalla minua kohti osumatta.

Senkin vielä tarkistin, että toimittajan juttu ei koskaan tullut valmiiksi, eikä ilmestynyt. Eikä toimittajalla ollut varmaankaan asiaa enää kirjastoonkaan, tuskinpa opiskelemaankaan. Eikä siitä oikeaa toimittajaakaan tullut. Toivottavasti kalatehtailla riitti töitä.

Yliopistolla minulla oli montakin työpaikkaa, joissa olin näkyvillä. Aina pienipalkkaisia tehtäviä hierarkian äärimmäisessä alalaidassa. Niissä joissa ihmiset tulevat liki.

Tuhannet ihmiset tuntevat minut ulkonäöltä niin kansliasta kuin kirjastostakin. Minua aina naurattavat ne tutkimukset, joissa kerrotaan kuinka monta ihmistä ns. keskivertoihminen tuntee. Sen voi varmaankin kymmenkertaistaa helposti. Mutta onneksi osan voi unohtaa.

Jotkut tulevat aina kaupungilla kysymään, vieläkö olet kirjastossa töissä. Minä sanon, että en. Ja jotkut tulevat kertomaan, kuinka vaikeaa heillä oli minun kanssani. Trauma on selvästi ikuinen: minua on ilmeisesti vaikea unohtaa. Minä olen monta unohtanut. Olenkohan vieläkin mainittu Viestinnän laitoksen opiskelijoiden laulukirjassa tiukkana? Ei sitä kyllä minun aikanani laulettu, se on jälkeenpäin kehitetty legenda.

Aina oli tietysti joitakin, jotka eivät pitäneet huumoristani. Mutta osaavat jotkut opiskelijatkin olla pahanilkisiä, sen siinä opin. Ihan niin kuin Blogistanissa, joten ei mitään uutta auringon alla.

Viestinnän laitoksella ollessani siellä kerrottiin vitsiä, että laitoksen tuottavin osasto oli kanslia: edeltäjäni Oiva väitteli estetiikasta ja minä poliittisesta historiasta nopeammin kuin arvoisa opiskelija- ja opettajakunta. Nykyisin tällaisia ongelmia ei tietenkään ole. Tulivat nämä uudemmat niin hyvin koulituksi.

2. Neljä elokuvaa, joita voin katsoa uudestaan ja uudestaan:

Kaikki joilla on ns. elokuvakanavia, katsovat varmasti elokuvia uudestaan ja uudestaan. Milloin ne alkavat keskeltä ja päättyvät loppuun, milloin näkee vain alun, kun pitää surffata välillä ja milloin jonkin tietyn pätkän keskeltä. Enää ei tiedä, onko elokuvan nähnyt kokonaan.

Työni vuoksi joudun aina silloin tällöin katsomaan samoja elokuvia uudelleen, mutta enimmäkseen kyllä tulee valituksi jotakin uutta. Mutta Akira Kurosawan Kulkukoiraa katson aina uudelleen. En tiedä miksi se on niin tärkeä. Taivas ja helvetti olisi mukava nähdä myös häneltä aina uudestaan.

Heikki Ahon ja Björn Soldanin Suomi kutsuu -dokumentin olen nähnyt eri versioina todella monta kertaa. Se on aika hyvä Suomi-mainos maailmalle 1930-luvulta. Vähän se kuitenkin kärsi siitä, että sen perään liitettiin talvisodan aikana muutaman minuutin propagandapläjäys.

Tämän elokuvan oman historian kautta opin, kuinka elokuvakin voi olla jatkuvan prosessin tulos. Sitä leikattiin uudelleen, siihen sijoitettiin uusia otoksia eri aikoina ja eri tarkoituksia varten ja eri yleisöt huomioon ottaen. Lopulta siihen voitiin liittää aivan erilaista materiaalia sotapropagandatarkoituksissa.

Sen jälkeen eri versiot eri maihin (ja eri sensuureita varten) tai ohjaajan leikkaukset ovat olleet helpommin ymmärrettävissä. Jotkut elokuvat paranevat kun ne katsoo uudestaan.

Filmografiatyössä tämä johti yllättäviin tilanteisiin. Tuli kokouksissa kehuttua elokuvia, joita ei ikinä olisi arvannut kehuvansa ensimmäisellä katselulla. Toiset menivät taas useammilla katseluilla mielessä pilalle. Esimerkkejä Filmografian tuoreesta 12. osasta: Vaiennut kylä (1996)tuntui paremmalta, niin myös Elämä lyhyt, Rytkönen pitkä (1996). Sairaan kaunis maailma (1997) taas ei, eikä Hyvän tekijät (1997). Daavid - tarinoita kunniasta ja häpeästä (1997) pysyy korkealla mielen rankingissa vaikka sen katsoisi kuinka monta kertaa. Underbara kvinnor vid vatten (1998) yllätti paranemalla toisella ja kolmannella kerralla, Asphalto (1998) jotenkin aukesi paremmin toisella kerralle. Ja Eros ja Psykhe (1998) vaatii monta katsomista, jotta sen "juonen" voisi edes ymmärtää. Minä varmistin ohjaajalta... Rikos & rakkaus (1999) jaksoi naurattaa toisellakin kerralla, Tulennielijä (1998) oli jotenkin vaisumpi, Juha (1999) samaten. Pitkä kuuma kesä (1999) taas nauratti enemmän toisella ja kolmannella kerralla. The Real McCoy (1999) oli oikeastaan aika hyvä toisella katsomalla, Lapin kullan kimallus (1999) suorastaan romahti - se on parempi tv-sarjana. Hylätyt talot, autiot pihat -elokuvassa (2000) taistelukohtaus oli oikeasta aika makea, vaikka rahan puuten näkyi: toisella kerralla alkoi pongata yksityiskohtia. Badding (2000) oikeastaan romahti. Niin ja ne vajaat 70 muuta kotimaista pitkää leffaa noilta vuosilta, jotka olen nähnyt vähintään kahdesti, ne pysyivät samanlaisina.

3. Neljä paikkaa joissa olen asunut.

Synnyin Kajaanissa, missä vietin ensimmäiset kuukauteni Huhtakadulla. Ehkä siitä johtuu, että vahvin Kajaani-side minulla on tuoskuissa. Siellä vanhat kadut tuoksuivat aina silloin tällöin joltakin, jota nimitän kajaanihajuksi. Viime syksynä juuri ennen 90-vuotispäiväänsä kuollut mummoni asui Huhtakadulta muutettuaan kerrostalossa Brahenkadulla. Siksikin olen vuosien varrella käynyt Kajaanissa loputtoman monta kertaa.

Kajaanissa ensi henkäykset ja kuukaudet vietettyäni muutimme Piippolaan, Leskelän kylälle, jossa isäni oli opettaja. Piippolasta tunnetaan Pentti Haanpää, Hätämaan tietäjä ja juoksija Juha Väätäinen, "Julma-Juha", ennen juoksu-uransa huipentumia opettaja, kuten isänikin. He olivat jotenkin tutustuneetkin, kylän tansseissa, nurkan takana naukuilla käydessään.

Piippolan Leskelän koululta muutimme Muhokselle Honkalan koululle vuonna 1964. Aloitin samaisella koululla 1966 ja valmistuin Muhoksen lukiosta ylioppilaaksi 1978. Sitten muutin pois niin nopeasti kuin mahdollista. Kesäksi Ouluun ja Helsinkiin, jossa olen siis ollut syksystä 1978. En usko haluavani mihinkään Helsinkiä pienempään kaupunkiin. Jollei Italiasta löydy jotain mukavaa paikkaa mahdollisille vanhuusvuosille.

4. Neljä TV-ohjelmaa joista pidän:
Urheilu erityisesti olympialaiset ja maailmanmestaruuskilpailut, dokumentit erityisesti historialliset, elokuvat/kotimaiset sarjat ja poliittiset ohjelmat, joissa röykytetään porvareita ja porvarillisuutta.

5. Neljä paikkaa joissa olen käynyt lomalla:
Ateenassa olen käynyt viisi kertaa. Siellä on muutamia kaupunginosia joissa viihdyn. Olen tutustunut kaupunkiin suurehkossa poikajoukossa, jotka näyttivät minulle monien sivukatujen erikoisuudet. Öisellä Lykabettoksella olen sulautunut maailmankaikkeuteen, mutta onnistunut siitä palautumaan. Joillekin turisteille se ei onnistu, ja he viettävät loppuikänsä mielisairaalassa. En ole käynyt siellä pitkään aikaan.

Rooma oli minulle pitkään kielletty kaupunki. Vaimo on viettänyt siellä 8 kuukautta ja sanoi, että meidän on mentävä sinne yhdessä. Siihen meni kahdeksan puoli vuotta. Se ruokapaikka, jota hän oli kehunut, oli oikeasti hieno, eikä edes kallis. Muuten latkimme proseccoa ja söimme hienoja leivoksia. Oli siellä jotain kulttuuriakin ja kuuntelin miljoona esitelmää. Nyt osaan itsekin puhua Roomasta tuntikausia, sillä elämäni gladiaattorina oli varsin vaihteleva.

Lissaboniin eksyin melkein vahingossa. Olin tavannut Vanhalla erään psykologian opiskelijan, jonka kanssa lähdimme sitten talvea pakoon Inter Railille. Baskimaassa oli vielä vilu ja jatkoimme tammikuiseen Lissaboniin. Hollantilainen merimies näytti meille kaupungin erikoisuuksia: opin, että vaikka traditio sanoi, ettei liian suurella setelillä kannata maksaa yökerhossa, voi rahasta saada jotain takaisin, jos omaa tarpeeksi pistävän pohjoismaisen viikinkikatseen. Portugalista ei saanut silloin litran alkoholipulloja. Niitä baarimikoille toimittamalla sai ilmaisen majoituksen ja tilalle vastaavan määrän alkoholia pikkupulloissa.

Wien, Varsova ja Praha ovat mielikaupunkejani, mutta valitsen Kööpenhaminan. Se on kaupunki, jonne usein mentiin vain jatkaaksemme jonnekin muualle. Lissabonista palatessani sukset olivat sen verran menneet ristiretkelle, että palailin Sveitsin kautta kotiin yksin. Kööpenhaminassa söin rautatieasemalla makkaraa ja jotenkin jouduin juttusille suomalaisen miehen kanssa. Hän, suomalaisen yhtiön metsäagentti, sanoi juuri muuttaneensa kaupunkiin. Hänellä oli iso kalustamaton asunto eikä mitään tekemistä. Jäin siis kaupunkiin juhlimaan. Sillä ravintolakierroksella opin, että tanskalaiset ovat iloista väkeä. Kahden raavaan miehen ei tarvinnut yksin iltaa istua, sillä meitä pyydettiin mukaan, minne ikinä menimmekään. Tanskalaisilla on kuitenkin jumalattomasti ennakkoluuloja. Suomalaisilta he aina kysyivät, missä teidän puukkonne ovat. Sitä he kysyvät minulta tapasimmepa missä päin maailmaa olenkin. Esitän siihen aina vastakysymyksen Tanskan historiallisena aikana menettämästä imperiumista ja kysyn missä se on?

Palatessani rautatieasemalle törmäsin siellä Pariisin kautta kotiin palaavaan psykologianopiskelijaan. Menimme yhdessä Suomeen asunnolleni. Siellä huomasin, ettei minulla ollut tulitikkuja. Sanoin lähteväni niitä hakemaan ja jotenkin eksyin, enkä päässyt kotiin pariin päivään. Näin tytön seuraavan kerran vuoden parin päästä, sillä hän ei odottanut minua.

6. Neljä suosikkiruokaani:
Tein juuri itämaisia lihapullia, jotka olivat tosi hyviä. Lapsikin söi niitä heti kun korotin ääntäni, uhkasin viikkorahojen menetyksellä, kotiarestilla ja surkealla elämällä, jossa diktaattorina on oma isä. Pinaatticannellonit ovat aivan jumalaisen hyviä. Jälkiruokaakin syön. Pidän makeasta. Kaikki makea kelpaa, jotkin liköörikuviot ovat viime aikoina toimineet aika hyvin. Ja lätyt. Suomalaiset, perinteiset lätyt. Mansikkahilloa. Tai vadelmahilloa.

7. Neljä saittia joilla käyn päivittäin: Googletan joka päivä, kirjoitan blogia päivittäin, käyn lukemassa blogeja joka päivä. Ja yleensä melkein joka päivä käyn myös yliopiston sivuilla.

8. Neljä paikkaa joissa olisin mieluummin juuri nyt:
Minulle riittäisi kolme vuodenaikaa, joten valinta on vaikea. En ole koskaan käynyt Kanarian saarilla, mutta nyt voisi sinne viikoksi pariksi kadota. Katselin syksyllä suomalaisia matkailufilmejä Kanarialta eri vuosikymmeninä ja ajattelin, että tuolla olisi mukava käydä joskus. Ehkä lähdenkin kun nämä nykyiset kiireet vähän helpottavat.

Berliinissä elokuvafestivaaleilla olisi mukava olla juuri nyt pomojeni lailla. Olen ollut siellä viimeksi kymmenen vuotta sitten, joten paljon uutta löydettävää varmasti olisi tarjolla.

Lissaboniin voisin mennä, koska tutustuin juuri DocPointissa pariin mukavaan elokuvaohjaajaan sieltä. He lupasivat, että minulla olisi hauskaa paikallisessa karaokessa. Lokakuussa on DocLisboa, jonka toiminnanjohtajan nyt tunnen, joten sinne on varmaankin ensi syksynä mentävä. Kuulin huhuja, että sinne olisivat matkalla myös suomalaisia dokumenttielokuvaihmisiä.

Se ei olisi ensimmäinen kerta. Ollessani tutkimusreissulla Washington D.C:ssä lähdin viideksi päiväksi New Yorkiin, jossa kymmenen suomalaista dokumenttielokuvaohjaajaa oli esittelemässä omia ja kollegoidensa töitä. Hauskaa oli ja New York nousi mielikaupunkieni joukkoon. Sinne voisi mennä ja ottaa vaimon mukaan. Se on kaupunki, jossa on järkevä olla joku mukana. Aina.

9. Neljä blogia joita mainostaa: Sedis Blogin laidassa on parikymmentä blogia, joita mainostan nyt ja aina.

10. Neljä ensimmäistä blogrollissa mainittua voivat haasteen ottaa vastaan. Ovatko kaikki meemit nykyään haastemeemejä?

4 kommenttia:

Aleksi kirjoitti...

"Olenkohan vieläkin mainittu Viestinnän laitoksen opiskelijoiden laulukirjassa tiukkana? Ei sitä kyllä minun aikanani laulettu, se on jälkeenpäin kehitetty legenda."

Olet :)

Vuonna 2002 painettu Valtsika veisaa -laulukirja muistaa sinut: "Unskaan jos sä joskus eksyt / sedikseltä saat sä haukut / kanslian tiuskea rakki / kanslian tiuskea rakki"

Sedis kirjoitti...

No niin. Maineeni tapakasvattajana on kuolematon. Vaikka olin minä kyllä pääasiassa ystävällinen. Sanoin aina lempeästi kyselijöille, että tule vain tänne, lukekaamme opinto-opasta yhdessä.

Anonyymi kirjoitti...

Elokuvavalintana "Kulkukoira" on kiintoisa. Tekisi mieli yrittää penätä elokuvamies Sedikseltä lähemmin, mikä juuri tuossa leffassa on se viehätys? Sehän on sitä ns. "vähemmän tunnettua", Kurosawan läpimurto ja maine tapahtui ja perustui nimenomaan "japanilaisilla/-iin" elokuvilla/-iin - siis länsimaisittain ajateltuna. Japanilaisista japanilaisin, Ozu, ei lie koskaan nauttinut sellaista suosiota länsimaissa kuin tämä "hyvä villi" Kurosawa. Mutta "Kulkulkoira" on ulkonaisestikin läntinen leffa - mikä siinä on mahtanut niin kolahtaa?

Kustaa Anton Laurila

Sedis kirjoitti...

Ehkä juuri se, että se yhdistää kahta kulttuuria niin erinomaisesti. Tulkittavaa symboliikkaa riittää molemmista näkökulmista tarkastellen. Mutta kyse ei ole alistumisesta toiselle kulttuurista, vaikka tuo postwar-leffa elokuva tehtiinkin amerikkalaisten miehitysaikana.

Mutta valistuneita arvauksia siitä, miksi, otetaan tietysti vastaan.