Ensimmäinen varsinainen festivaalipäivä takana, toinen kovaa vauhtia menossa.
Eilinen historiakeskustelu oli hyvätasoinen, sillä kaikilla osallistujilla päivänsankari Peter von Baghilla, Jukka Tarkalla, J-P Roosilla, Kimmo Ahosella ja minullakin oli oma näkemys elokuvan ja historian suhteesta. Kaikille jäi puolentoista tunnin aikana aikaa myös esittää ne. Yleisökysymyksiäkin tuli.
Arvata tietysti sopi, että kysymys lähdekritiikistä, dokumenttielokuvan "sopivuudesta" historian lähteeksi, faktasta ja fiktiosta dominoivat keskustelua, eikä vaikeutta ollut ounastella sitäkään, että sotaan liittyvät elokuvat saivat keskustelussa suhteettoman suuren painoarvon. Onneksi muustakin saimme puhutuksi. Toivottavasti nettiin ilmestyy jotakin keskustelusta, niin voin rakentaa siihen linkin. Paneeliin osallistujana asioiden ylös kirjaaminen on mahdotonta, sillä oma sanottava on kuitenkin niin paljon mielen päällä itse tapahtumassa. Aiheesta pitäisi kirjoittaa artikkeli, semmoinen on minulta Romaniaan tilattukin, joten katsotaan miten käy, kun aika antaa myöten.
Keskustelun jälkeen Vanhan olutkaffilassa juttu jatkui hetken samaan tahtiin. Taideteollisen Korkeakoulun professoreita oli pöydissämme kaksi, Kanerva Cederström, jonka kanssa keskustelimme hetken elokuva-arkiston esityssarjoista ja elokuvahistorian opetuksesta ja Peter von Bagh, elokuvahistorian professori hänkin, joka silminnähden nautti siitä, että nyt hänen ansionsa elokuvantekijänä - eikä vain elokuvan yleismaakarina - on noteerattu. "Ehkä joku saattaa nyt pitää minuakin elokuvantekijänä", hän sanoi avajaisissa saatuaan palkintonsa elokuvaohjaaja Pirjo Honkasalolta ja lopuksi olin havaitsevinani, että emootiot olivat puristaa silmänurkkaan kyyneleet - ehkä jo edesmenneitä työtovereita muistellessa. Petterin elokuvasta Kreivi on tuttu myös Kaj Chydeniuksen Nuoruustango, jonka säveltäjä säesti ja Eero Ojasen tytär Anna Ojanen suoralla, kantavalla äänellään esitti mieleenpainuvasti. Elokuvateatterin äänentoistoa olisi voinut viritellä laulajalle helpommaksi, sillä esimerkiksi kaiku puuttui laulajan tukena lähes kokonaan. Tekniikka siis mätti: KC:n pianoesitys oli vakuuttava.
Peter von Bagh mainittiin työtoverina myös festivaalin avajaisten elokuvassa, joka oli Lasse Naukkarisen Olipa kerran Utopia. Elokuva oli elämäkerrallinen - kertomus 1960-luvun alun teinistä, noottikriisin jälkeisen armeijan - jossa havuilla todellakin lakaistiin poteron ympäriltä ydinjäämiä -, taide- ja elokuvakoulujen kautta elokuvantekijäksi Risto Jarvan, Jaakko Pakkasvirran ja Peter von Baghin jengiin. Lasse on taitava valokuvaaja ja elokuvaaja, minkä tästäkin huolella rakennetusta elokuvasta saattoi havaita.
Elokuva kulminoitui poliittiseen radikalismiin, ensin maolaisten, sitten stalinistien piirissä. Kertomus kokemuksista DDR:stä, rakastumisestakin, Chilen vallankaappauksen jälkeisistä tapahtumista, solidaarisuustyöleiristä Kuubasta rakentui tyylikkäästi ja tyynesti: vahva osuus oli musiikilla, joka ei ollut valittu itsestään selvyyksistä, vaan harkitun oloisesti elokuvaa tukevasta musiikista. Silti kuulimme Ukrainan, Chilen kaappauslaulun ja tietysti Solidaarisuuden (Bertolt Brechtin sanat), joka on Lassen poliittisen kauden tärkeimmän elokuvan nimikappale. Eero Ojanen oli tehnyt elokuvaan paljon musiikkia, ja kävi kukitettavanakin, niin kuin ensi-iltoihin kuuluu.
Elokuva oli sukupolvielokuva siinä mielessä, että monille ajan eläneille - ja heitä paikalla riitti, vaikka nuorison suuri määrä salissa innosti - teemat, jaottelu ja ehkä vähän kokemuksetkin olivat tuttuja. Lassen tyyneys, älyllinen erittely ja aitous - vaikka on hän aina ollut perillä trendeistäkin ehkä enemmän kuin itse haluaa tunnustaa - yhdessä elokuvantekemisen taidon kanssa (siihen liittyy kyky työskennellä oman tiiminsä kanssa) tuottaa aina hyviä elokuvia, ja niistä hyvistä tämä on epäilemättä paras.
Iltabileet olivat Vanhalla. Tarjolla oli olutta, viiniä ja sushia, ja vaikka väkeä tuvallinen, moni ehti maistaa toisenkin lasin. Dokumenttielokuvaohjaajia paikalla oli varmaankin parikymmentä, Naukkarisen, von Baghin ja Honkasalon lisäksi muutamia mainitakseni mm. Visa Koiso-Kanttila, Seppo Rustanius, Rostislav Aalto, Erja Dammert, Anne Lakanen, Tahvo Hirvonen, Heikki Huttu-Hiltunen ja muita elokuvantekijöitä vähintääkin kaksi samanmoista kokoonpanoa, joten keskusteltavaa, pohdittavaa ja vähän seliteltävääkin sekä juoruja riitti, niin kuin aina, kun vahvojen mielipiteiden vahvat ihmiset kohtaavat.
Toiminnanjohtaja Kai Huotari oli puolen yön jälkeen väsynyt mies, mutta tyytyväisen oloinen: festivaali on lähtenyt hienosti liikkeelle. Filmiliikenteessä oli pieniä ongelmia Ranskan päässä, ja siksi oli pakko valvoa, juosta ja järjestellä vielä tämäkin päivä. Lähetin velvollisuudentuntoisen miehen nukkumaan, sillä festivaalipäiviä on jäljellä monta. Ennen yhtä halasin vielä taiteellista johtajaa Kristina Schulginia onnistuneesta päivästä.
Ehkä ehdin katsomaan oppilastöitä tänään klo 17. Myöhemmin tänään festivaaleille saapuu kansainvälisiä vieraita lisää. Naiset käyvät ensin saunassa ja miehet palloilevat baarissa, kunnes klo 19 menemme illalliselle varmaankin poroa nauttimaan. Samaan aikaan olisi myös Jouko Aaltosen Hengenpelastajan ensi-ilta, mutta sinne en tämän päivällisen vuoksi ehdi. Markku Lehmuskallion ensi-ilta Fata Morgana olisi sitten klo 21, mutta tiukaksi menee. Vanhalle on tietysti mentävä illallisen jälkeen jatkamaan juhlintaa ja seurustelua - jos minulla näiden katalogikirjoittamisien, joiden käytännön töiden ja paneelipuheenjohtajuuksien lisäksi jotakin tekemistä festivaalien hyväksi on, niin se on tämä seurustelu-upseerina toimiminen. Ja se on väliin aika antoisaa, näin uskon tänäänkin olevan.
Hesari ei tänään kirjoittanut nähdäkseni sanaakaan DocPointista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti