Olen tylsä seurapiiribloggaaja

Myönnetään. Olen ollut suutariräätäli Boredom. Viikon ajan pelkkää elokuvaa, mustavalkoisten varjojen maailman leikkisää tihentymää jättimäisillä valkoisilla kankailta. Ehkä olen voinut antaa teidän edes hetkeksi tirkistää valkokankaan taaksekin välittämällä sen liepeiltä joitakin vaatimattomia huhuja festarihumusta ja -kumusta. Nahkattomiksi kaluamistani blogeista olen propagandatyöstäni huolimatta tai sen väsyttämänä löytänyt vain yhden syvällisen kirjallisen maininnan DocPointista: Helmi Meininki menetti "DocPoint-neitsyytensä". Oi niitä aikoja! Vaikka olenkin epäilemättä osallinen, minua ei voida siitä syyttää. Kiistän kaiken, mutta onnittelen, kuten sanoin tuttavalleni, joka kertoi treffien peruuttamisen syyksi raskauden!

Tosin taksikuski kertoi viime viikolla aamuyöllä - tarkempaa ajanmääritettä en tähään hätään pysty kertomaan sillä kukaan ei maksa taksimatkojani -, että hänen 12-vuotias poikansa oli kuljetettu koulusta elokuviin. Kysyin tietysti aidon uteliaani, että mitäsh poika kommentoi. "Se sano, et mää luulin meneväni elokuviin, mut ne olikin vaan dokkareita." Aha, sanoin. Muutaman tunnin yöunista vei sekin sentään jonkun minuutin, kun parvekkeella pohdin elämän tarkoitusta.

Vajaan kahden tunnin päästä olen elokuvateatteri Orionissa heittämässä Vietnam-dokkareita sisään (ti klo 19.15; uusinta pe 21.00) kahdelle innostuneelle dokumentinkatsojalle, huomenna alkaa aina innostava yhteiskuntahistorian johdantukurssin pitäminen 54 ilmoittautuneelle himo-opiskelijalle avoimesta yliopistosta + niille mukaan tuleville yliopiston opiskelijoille, jotka myöhäistyivät elämänsä syksystä.

Johdantokurssin pitäjät ovat syksyllä aina korkeata akateemista standardia - johdatus oppiaineeseen on aina niin tärkeä, että se kuuluu vain professoreille - mutta kevätauringon paljastaessa ensimmäiset pälvit (jos ei muuta niin hiuksiaan repivältä opettajalta) kelpaan minä taas lausumaan nuo alkusanat historioitsijan akateemiselle elämälle. "Tällä kurssilla opitte panemaan minulle hanttiin!"

Torstaina on sitten Arto Halosen Kuuban valloittajien virallistakin virallisempi ensi-ilta, mistä voin sitten harjoittaa puolisalaa seurapiiribloggaajan jaloa ammattia, sillä jatkot ovat Eatzin kuubalaissalsatunnelmissa pikkutunneille asti. Kuka tanssii aidoimmilla lanteilla?

Juhlapuku, sanoo tilaisuuden kutsu, mutta miksi minä en sitä pukuasetelmaa niin helposti yhdistä kuubalaistunnelmaan? Artsin leffa on muuten ainoa, joka saa tänä vuonna seitsemän tähteä viidestä, ne nimittäin on varmuuden vuoksi painettu jo julisteeseen, jos kriitikko sattuisi unohtamaan. Julistetta itseään näyttää roikkuvan jo jokaisen kuppilan seinällä ja lehteä on jaossa useamman vuoden tarpeeseen. Minullakin juliste odottaa sitä, että joku löytäisi ja toisi minulle teippiä tai sinitarraa. Veikkaan että olen unohtanut ne viime tarkistuskäynnillä Benropen jääkaappiin. Se on nimittäin ainoa paikka, jossa tuossa huoneistossa tuolla siteeratulla ohjelmalla on valoa! En nimittäin ymmärtänyt mitä brrrrr siinä esitti: oliko se joku tapaamiskalenteri? "En voi olla hetkeäkään erossa Janinasta!"

Perjantaiksi minulle on määrätty mahtikäskyllä lastenvahtivuoro. Eikä taatusti kyse ole vain omista lapsista, vaan naapurikin antaa tod.nakki huollettavansa hoiviini. Lyön vetoa, että lauantaille ja sunnuntaille on järjestetty jotakin erityisen arvostettavaa toimintoa isä-lapsi -suhteen edelleen kehittämiseksi, sillä perjantain vahtikoiran elämä laajennee yövahdin hommiksi: vaimo on luokkajuhlassa.

Vaimo ansaitsee perjantai-iltavapaansa, vaikka juuri se on minulle pyhä, sillä vaikka meitzin työpaikka sai viikon julkisuuskisassa karkumatkaa periaatteessa minun vastuullani olevasta Laine-sarjasta, josta leväytettiin neljä palstaa Metro-lehdestä eilen, kuten taannoin muistin tarkoin kehuskella, heidän Signe Brander -kirjansa myydä läväytti loppuun melkein heti kun se ehti kauppoihin omin jaloin astella! Mutta mepä oltiin tänään Hesarin Minne mennä tänään -palstan kukkaislähettinä. Valitettavasti - tämän sanon tietysti leikilläni - se oli se Vietnamia edellinen Truffaut-näytös.

Niinpä kohta tallustellessani menninkäiskäyntiä Orioniin vastaan tulee elokuvanystävien joukkomarssi. "Ai, olet Orioniin menossa. Minä olen sieltä jo tulossa."

Elämä on paippii, kuten skeitin'fans juus 2 say.

Sanctus spiritus! Arvatenkin vaimon bileiden jatkot kello kolmen jälkeen aamuyöllä ovat "Eshpooshssha". Ai, että mistäkö näin arvelen?

Toinen asia mitä juuri nyt ja tässä ehdin ihmettelemään, on tämä lapsuusmeemi. Kuten kaikki blogrockaajat muistavat, edellisessä blogitapaamisessa en saanut suunvuoroa, vaikka olisin juuri tästä, lapsuudestani, halunnut kertoa sekä ensimmäiseksi, toiseksi että kolmanneksi - kaikilla esittelykierroksilla. Korrehtuuria, sanon minä, korrehtuuria!