Mediahistoriaa

Museum of Media History tarjoaa mukavan kahdeksanminuuttisen siitä, mitä me koemme juuri nyt.
[via Auringossa aina...]

Suomessa mediahistoria on käsitteenä lähes tuntematon, vaikka sitä tekeviä - lehdistön historia, lehdistöhistoria, uutistoimistotutkimus, joukkoviestinnän historiallinen tutkimus, sensuurin tutkimus jne. - kyllä riittää.

Kansainvälisellä tutkimuskentällä tunnetuin mediahistorian yhdistys on IAMHS, The International Association for Media and History, johon kuuluu elokuvantekijöitä, radiotoiminnan ammattilaisia, arkistotyöntekijöitä ja tieteentekijöitä, jotka ovat omistautuneet tutkimukselle, joka käsittää elokuvan, radion, television ja niihin yhteydessä olevan median. Peruslauseensa mukaan yhdistys rohkaisee sekä akateemista tutkimusta historian ja median suhteesta että dokumenttielokuvien, televisiosarjojen ja muiden mediatekstien tuotantoa silloin, kun ne ovat historiallisesti informoituja. Yhdistys julkaisee alan ehkä parasta aikakauslehteä Historical Journal of Film, Radio and Television. Lehden linkki löytyy yhdistyksen kautta - ovat framettaneet niin ettei suoraa linkkiä sinne saa.

Englantilainen kustannusosakeyhtiö Routledge julkaisee myös aikakauslehteä Media History, josta on olemassa myös ns. e-versio. Tuorein julkaistu numero on elokuulta 2004, joten kovin kauas ei edistyskehityksen kärryiltä tipahda tukeutumalla nettiversioon, mutta maksaullisia ne ovat, eivätkä halpoja. Siksi pitää kääntyä lähimmän (ja sopivan, Helsingissä valtsikan) tieteellisen kirjaston puoleeen.

Kuten esimerkiksi Center for American Studies toteaa, Media History Resources on arkistolaitoksen suurimmin kasvavia alueita. Apropos! Nettiarkistoissa oleellinen hakutermi on juuri tuo "resources", vaikka tässä yhteydessä niitä ei löydykään: lisätietoa saat keskuksen tutkimus- ja kokoelmajaoston sivuilta.

Suomeksi tuo nimi kuulostaa hieman hassulta. Suomessa kokoelma-sanalla viitataan arkistoinnin yhteydessä siihen, että ko. instituutti itse kerää kokoelmaa jollakin nimikkeellä: esim. C. G. E. Mannerheimin kokoelma Kansallisarkistossa, Urho Kekkosen kokoelma Kansallisarkistossa. Arkistoon taas viitataan silloin, kun joku (henkilö, yhdistys, instituutio jne.) on tallettanut koko arkistonsa arkistoon: esim. L. A. Puntilan arkisto Kansallisarkistossa tai Urho Kekkosen Arkisto Orimattilassa sijaitsevassa Urho Kekkosen Arkistossa. Simppeliä eikö totta, mutta silti lähes kaikissa historian väitöskirjoissa on mogia tässä suhteessa. Te tiedätte nyt paremmin.

Mediahistoria ei Suomessa ole erikoistunut omaksi alueekseen, mutta esimerkiksi kirjastotietokantojen avulla monia asia selviää helposti. Komein työstö tällä alueella on Historiallinen sanomalehtikirjasto vuosilta 1771-1890. Toivottavasti hanke jatkuu lähemmäs nykypäivää, vaikka ainakin suurimpien lehtien omat digihankkeet varmasti voitaisiin ulottaa noihin päiviin saakka ilman mahdottomia kustannuksia. Suomen projekti on osa yhteispohjoismaista digihanketta, nimeltään Tiden.

Näistä kirjoitin taannoin pääkirjoituksen lehteen, jonka voin sanoa perustaneeni ja jonka päätoimittajuudesta minun on kohta luovuttava. Juttu perustui blogeista löytyneisiin viittauksiin ja alan ammattilaisen Jyrki Ilvan digihankkeita käsittelevään juttuun Agricolan Tietosanomissa.

Tällaisia juttuja nähdessään voi tuntea hieman ylpeyttä siitä, että Jyrki oli mukana 1980-luvun puolivälissä maailman ensimmäisellä "Internetiä historioitsijoille opettaneella kurssilla" Helsingin yliopiston historian laitoksella. Omaan tiedekuntaani, valtsikaan, tuollaista kurssia oli turha toivoa. Amerikkalaiset kehuskelivat "ensimmäisellä kurssilla maailmassa" pari kuukautta tuon minun ja Tapani Hietaniemen vetämän kurssin jälkeen.

Turussakin olen moisen kurssin - paremmankin - vetänyt historian laitoksen opiskelijoille ja ilahduin suuresti, kun eräs kurssin käynyt lähetti minulle taannoin cd-rompun, jossa oli hänen tuorein työnsä näiltä aloilta.

Valtsikassa ei kursseja historioitsijoille ole - se on tähän mennessä korvattu kahden tunnin luennolla, jonka olen muutamana vuonna varsin railakkain sanakääntein saarnannut. Nyt sinne on sitten värvätty parempi mies: Raimo Parikka, joka on työskennellyt monissa multimedia-, netti- yms. projekteissa.

Enää täysiä ummikkoja ei tapaa tulevien historiantutkijoiden ja -ammattilaisten parissa, mutta aika harvoin täysiä ammattilaisiakaan. Ammattilaiseksi lasken sen, joka osaa näissä asioita enemmän kuin minä, eli rima on aika matalalla. Periaatteeni on tietysti se valtsikan systeemisuunnittelijalta Timo Harmolta opittu: "Ken kolviin tarttuu, se kolviin hukkuu."

Mitenkäs tämä nyt meni muistelmien kirjoittamiseksi? Ehkä siksi, että näinä päivinä tulee 20 vuotta nettielämää täyteen. Sitä aina ihmetteli, kuinka V.I. Lenin ja kumppanit saivat yli 40 osaa koottuihin teoksiinsa - niissähän on joka lippu ja lappu mukana julkaistuna. Veikkaanpa, että tuo 40 osaa - á 350 sivua - on tullut naputeltua vuosien varrella ainakin kerran. Kaikkien onni on, etteivät ne ole tallessa - vaikka joillakin nauhoilla niitä varmasti arkistoon kätkettynä on...