torstaina, tammikuuta 27, 2005

Sodasta Pariisin rauhaan 1944-1947

Kirjoittelen kirjaa elokuvasensuurista. Siihen tarvitaan yleispoliittinen, kontekstoiva taustaluku, jonka pitää olla tiivis. Tässä pikku pätkä luonnostelustani: siihen saa reagoida. Tulkinnat ovat hieman tavallisuudesta poikkeavia, toivottavasti. Tästä tietysti puuttuvat viitteet, jotka selittäisivät joitakin kohtia, mutta en viitsi ruveta niitä tänne väsäämään. Historian ystävät, olkaapa hyvä!


Toisen maailmasodan jälkeen - tapaus Suomi

Toisen maailmansodan jälkeen Suomi oli statukseltaan suurvallan voittomaa, mutta ei fyysisesti eikä henkisesti miehitetty. Kulttuuritoimija Olavi Paavolainen pohdiskeli 29.9. 1944 Suomen tulevaisuutta suhteessa voittaja Neuvostoliittoon. ”Helsinkiin perustettavan liittoutuneiden yhteisen valvontakomission puheenjohtajaksi tulee itse Zdanov. Ehkä tehdään Suomesta malliesimerkki siitä tavasta, millä venäläiset aikovat kohdella voitettua maata.” Lausunto vastaa kokeneen tutkijan arvioimana mielikuvaa, joka syntyy Zdanovin omista arkistoiduista papereista ennen vuotta 1946.

Saman tyyppinen ajattelu on voittanut alaa kylmän sodan tutkijoiden piirissä laajemminkin. Vojtech Mastny toteaa, että Stalinin strategiassa maa-alueiden sotilaallinen valloittaminen ei ollut niin tärkeää kuin tavallisesti on luultu. Sen osoittaa Unkarin tapaus, jossa Stalin oli valmis antamaan lännen liittoutuneille etusijan sotilaalliseen valloitukseen, ja kuten hän lisää, ”mahdollisesti myös Suomi”. Mastny korostaa, että yksi syy Suomen sotilaalliseen selviytymiseen toisesta maailmansodasta miehittämättä oli varmasti siinä, että Stalin pyrki päättämään sodan mahdollisimman ripeästi. Stalinin todellisena sotilaallisena tavoitteena oli Berliini, jonka rinnalla Budapest tai Helsinki eivät olleet ratkaisevan tärkeitä. Jukka Nevakivi on tutkimuksessaan Zdanov ja Suomi saman suuntaisesti osoittanut, kuinka tärkeää Suomen talouden valjastaminen Neuvostoliiton sotaponnisteluille oli. Kun Suomea ei miehitetty eikä siten Suomen teollisuutta tuhottu, se oli nopeasti integroitavissa Neuvostoliiton tarpeiden mukaisiin tehtäviin.

Sodan vielä kestäessä liittoutuneiden voitonjakoa ei saatu valmiiksi. Esimerkiksi Jaltan konferenssissa helmikuussa 1945 liittoutuneet eivät päässeet sopimukseen Euroopan jaosta etupiireihin. Jaltan kokouksen merkitys näkyy enemmänkin Kauko-idässä, jonne amerikkalaiset kaipasivat Japanin vastaista liittoa. Se ratkaisi yhä ajankohtaisen Kuriilien saarien kohtalon. Potsdamin konferenssissa elokuussa 1945 päätettiin mm. Saksan kysymyksen periaatteet, ja se antoi aiheen odottaa myös pikaista rauhankonferenssia.

Stalin olisi voinut periaatteessa olla tyytyväinen: Neuvostoliitto oli turvallisemmassa asemassa kuin koskaan, eikä kylmää sotaa etukäteen suunniteltu tai odotettu. Mutta kun Neuvostoliitto halusi varmistaa otteensa valloittamillaan alueilla ja lännen linja vastaavasti koveni, jouduttiin kylmään sotaan. Neuvostoliiton ulkoministeri V. Molotovin muisteli vuosikymmeniä myöhemmin: ”Täytyi antaa määräyksiä kaikkialle, jotta kapitalistiset tavat toimia voitaisiin tukahduttaa”. Jos neuvostoimperiumin harjoittaman kommunismin parhain käytännön osaamisalue oli sotataloudessa, ei ihmetytä, että sen kaltaista toimintaa pyrittiin jatkamaan myös sodan jälkeen. Kommunistinen sotatalous on muoto, joka vastustaa kapitalismia parhaiten niin ideologisessa, taloudellisessa, poliittisessa kuin käytännössä myös kulttuurisessa muodossa. Molotovin lausunto on epäilemättä myös "stalinistisen" käytännön ydin.

Suomi ei ollut ainoa maa, joka selvisi toisesta maailmansodasta itsenäisenä siitä huolimatta, että Neuvostoliitto oli sodan voittonsa myötä saanut ratkaisuvaltaa maan asioihin. Itävalta, Jugoslavia ja Kreikka välttivät Suomen ohella neuvostojärjestelmän, vaikka Jugoslavian yhteiskuntajärjestelmä laskettiinkin talousperustaltaan sosialistiseksi. Itä-Euroopan valtiot Puola, Tsekkoslovakia, Unkari, Romania ja Bulgaria muuttuivat kansandemokratioiksi vuoteen 1948 mennessä. Niistä Unkari, Romania ja Bulgaria olivat taistelleet Saksan rinnalla Neuvostoliittoa vastaan. Italiassa tehokas antikommunistinen kampanjointi piti järjestelmän läntisenä sodan jälkeenkin.

Miehitykseltä välttyminen avasi suomalaisille kolmannen tien. Stalinin vuonna 1943 Kominternin lakkauttamisen myötä alkanut liennytyspolitiikka tarjosi suomalaisille kahteen otteeseen tilaisuuden statuksensa muuttamiseen. Vaikka Suomi oli sidottu Neuvostoliittoon syyskuun 19. päivänä 1944 solmitussa välirauhassa, Suomi säilyi välirauhan määräyksiä kirjaimellisesti noudattamalla eräänlaisena ei-kenenkään-maana. Pariisin rauhansopimuksen jälkeen – se solmittiin helmikuussa 1947 - Suomi ratifioi sopimuksen 18.4. 1947 ensimmäisenä Saksan kanssa liittosuhteessa olleista maista. Suomen ja Saksan liittosuhde, josta puhtaita kilpiä kiillottavat historioitsijat vieläkin jaksavat vääntää kättä, määrittyy sodan aikaisessa poliittisessa retoriikassa selvimmin puheena erillisrauhasta. Mikäli sodan aikaista liittoa ei olisi ollut, ei olisi tarvittu puhetta erillisrauhastakaan.

Suomen poliittisen johdon tavoitteena oli rakentaa kansallinen identiteetti mieluiten puolueettomuuden nimiin, mikä merkitsi täyskäännöstä sodan aikana harjoitettuun politiikkaan. Jälkikäteen nähtynä on selvää, että pyrkimys jäi väistämättä vain ajan kuluessa yhä tarkemmin varjelluksi myyttiseksi kertomukseksi. Puolueettomuutta rajoitti niin kotimaisesta kuin ulkomaisestakin näkökulmasta rauhansopimuksen lisäksi vuoden 1948 huhtikuussa solmittu Ystävyys- Yhteistyö- ja Avunantosopimus (= YYA-sopimus). Suomi oli kylmän sodan alkaessa läntinen demokratia, joka oli sopimusten nojalla idän imperiumin vaikutusvallan piirissä.

Nyt tiedämme varmasti, ettei Neuvostoliitto suunnitellut Suomen sotilaallista valtaamista , eikä mitenkään vahvalla tavalla edesauttanut kommunistisen vallankaappauksen tukemista 1940-luvun lopussa. Siinä mielessä ”vaaran vuosia” ei ollut. Se ei ole estänyt vakavalla mielelläkään historiaa tutkivien käyttämästä tuota populaariksi kasvanutta ilmaisua, nyt entistä useammin 1970-luvulle sijoitettuna aiemman 1940-luvun lopun sijaan.

Kuten Jarkko Vesikansa on osoittanut, ”Vaaran vuodet” on poliittisessa tarkoituksella lanseerattu termi. Sen kehitteli 1950-luvun alussa historiantutkija Lauri Hyvämäki poliittisesti vahvasti oikeistolaisen Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki –järjestön rahoilla. Vaaran vuosi-termin oma historia osoittaa kuinka merkityksellisiä ja kestäviä myytit ja niihin liittyvät historioitsijoiden harrastamat osuvat nimilaput ovat, kun ne lyövät läpi julkisuudessa. Kyse on historiapolitiikasta, toisin sanoen siitä kuinka historian avulla voidaan tehdä politiikkaa.


Neuvostoliitto sodan jälkeen

Neuvostoliitossa ympäröivästä maailmasta ajateltiin maailmansodan päätyttyäkin viholliskuvien kautta. Näkemyksen virallisti vuonna 1946 toteutettu propagandakampanja, jonka juuret ovat Mastnyn mukaan sisäisiä ja ideologisia. Vaikka suurin osa väestöstä halusi helpotusta elämäänsä raskaan sodan jälkeen, Stalin ylläpiti ajattelua, jossa neuvostovaltio ja -järjestelmä oli jatkuvan ulkoisen uhan alainen. Se tarkoitti kansainvälisten suhteiden minimoimista varsinkin kansalaisten tasolla, mutta varsin vähäistä dynamiikkaa aina diplomatian ylätasolle saakka.

Kuitenkin erilaisten vaihtosuhteiden määrässä oli tiettyä epäsuhtaa. Neuvostoliitto lähetti ulkomaille paljon enemmän kuin otti vastaan: amerikkalaiset eivät pystyneet läheskään samaan, ulkomailla opiskelevia oli viisikymmenluvun ensi vuosina tuskin viidennes neuvostoliittolaisopiskelijoiden määrästä.

Stalinin politiikka oli kuitenkin ristiriitaista. Paras esimerkki toisenlaisesta suuntauksesta siitä on Saksan-politiikka. On selvää, että Stalin tavoitteli Saksaa, joka piti pitää yhtenäisenä. Stalinin pohjimmaisena ajatuksena sodan jälkeen oli pystyttää kommunistinen hallinto koko Saksaan ilman, että sotilaallista voimaa enää tarvittaisiin. Sotilaallinen voiman käyttö oli mahdotonta kahdesta syystä. Neuvostoliitto oli ensinnäkin sodan tuloksena puristettu tyhjiin. Toiseksi Neuvostoliitolta puuttui atomipommi, uusi ratkaiseva ase.

Siksi neuvostopolitiikan tavoitteena oli sotilaallista menetelmää halvempi ja kuitenkin ideologisia toiveita herättävä mielipiteiden kääntäminen. Saksalaisten mielipiteet haluttiin muuttaa neuvostomyönteiseksi varsin pehmeän politiikan avulla. Neuvostoliiton kontrolloimalla itäisellä vyöhykkeellä järjestettiin jopa vapaat vaalit. Mutta politiikka ei ollut yksiulotteista tai yhdensuuntaista. Samaan aikaan esitettyjen toisten määräysten mukaan Stalin halusi varmistaa Saksan saamisen Neuvostoliiton liittolaiseksi. Poliittisessa työssä käytetyt keinot olivat Neuvostoliiton kontrolloimalla alueella Saksassa inhimillisesti katsoen kovia.

John Lewis Gaddis nostaa keskeiseksi kylmän sodan historian kysymykseksi sen, miksi Yhdysvaltojen imperiumi aiheutti kylmän sodan ratkaisualueilla Euroopassa niin paljon vähemmän vastustusta kuin Neuvostoliiton imperiumi. Hän esittää järkeväksi kysymykseksi historiantutkimukselle etsiä vastausta ihmisten mieliin vaikuttaneista moraalisista tekijöistä. Lähtökohtana on silloin kysyä, miten ihmiset kohtasivat miehittäjänsä sodan jälkeisessä Euroopassa.

Tutkijan keinoksi nousee sodan sosiaalihistoria. Gaddisin mukaan puna-armeijan käytös valloittamillaan alueilla ei edistänyt Neuvostoliiton asiaa siihen mielialojen suopeutta painottavaan suuntaan, jonka Stalin oli politiikkalinjakseen valinnut. Sodan vastenmielisissä jälkiseurauksissa - raiskauksissa ja väkivallassa - ei ollut kyse korkean tason politiikasta, Gaddis päättelee, vaan selvien määräysten puuttumisesta, toisin sanoen kansanomaisesta sodan lakien tulkinnasta siitä, mikä sodassa oli hyväksyttävää ja mikä mahdollista.

Puna-armeijan käytöstä analysoineen historioitsija Norman Naimarkin mukaan puna-armeijan käytöstä ohjasivat kosto ja viha, mutta myös venäläisen patriarkaalisen yhteiskunnan perinne: väkivallanteot naisia kohtaan katsottiin samalla teoiksi näiden naisten miehiä kohtaan. Väkivallan tekoihin tarvittavaa raivoa lisäsi valloitustilanteessa se, että neuvostoarmeijan sotilaat olivat joutuneet käymään läpi pitkän sodan kärsimykset, joita juuri saksalaiset olivat aiheuttaneet.

Gaddisin mukaan - kysymys on pitkälle menevästä yleistyksestä - demokraattisessa yhteiskunnassa kasvaneiden amerikkalaissotilaiden toiminnan lähtökohtana ei voinut olla muu kuin humanitaarinen asenne lyötyjä vihollisia kohtaan. Läntisiä joukkoja ei määrätty toimimaan niin kuin he toimivat, mutta niin he vain toimivat. Ihmisten moraalisen valinnan perusteena oli kokemus, ja voitetun maan naisten raiskaukset - joita Gaddis laskee tapahtuneen peräti kaksi miljoonaa vuoteen 1946 mennessä - dramatisoivat erityisesti saksalaisten naisten mieliin konkreettisen eron neuvostolaisen autoritaarisuuden ja amerikkalaisen demokratian välillä. Ero on selvä, kun tietää että vastaavat tapaukset lännen miehitysjoukkojen toiminnassa ovat laskettavissa tuhansissa, vaikka ne eivät olleet kokonaan niin tuntemattomia kuin mitä esimerkiksi Gaddis antaa ymmärtää.

Gaddisin näkemys merkitsee selvää siirtymistä kylmän sodan arkistojen avautumisesta voimaa saaneesta poliittisesta historiasta yhteiskuntahistorian suuntaan. Se merkitsee myös raja-aitojen murtumista historiankirjoituksessa: vihdoinkin esimerkiksi sukupuolihistoria voidaan nähdä diplomatia-, sota- ja politiikan historian rinnalla tasa-arvoisena historian osa-alueena ja suurissakin maailmanhistoriallisissa prosesseissa yhtenä kelvollisena selittäjänä.

Gaddisin mukaan amerikkalaisen demokratianäkemyksen keskeinen etu neuvostolaiseen autoritaarisuuteen nähden oli myös liittolaispolitiikan kunnioittamisessa: demokratiassa tarjotaan ja tehdään sopimuksia, ja pakkotilanteissa käytetään sovittelua. Vastarinta ei tarkoittanut väistämättömästi petosta, mikä teki helpommaksi omaksua läntinen järjestelmä ennen itäistä. Itäinen autoritaarinen traditio ei pitänyt arvossa riippumatonta ajattelua. Stalinille autonominen ajattelu oli vääräoppisuutta, joka kitkettiin pian ideologisesti kasvatetusta kukkatarhasta. Tuloksena oli alistuminen eikä aina tarpeellista itseorganisoitumista päässyt tapahtumaan. Ideologia oli marxismi-leninismille myös käytännöllinen painolasti, sillä Neuvostoliitossa kaikki ideologisoitiin taiteesta kylmän sodan poliittisiin päätöksiin.

Kylmän sodan imperiumien sfääreissä

Kylmän sodan imperiumien vaikutuspiirin syntymisen jälkeen imperiumien toiminta-alueena oli koko maailma, periaatteessa kaikki maailman ihmiset ja jopa avaruus. Sen mukaisesti informaatiosodalta ei vältytty juuri missään kolkassa maailmaa. Imperiumit tarjosivat propagandistista sanomaansa kaikille maailman ihmisille, suomalaisillekin, jopa kielestä riippumatta.

Suomi oli taustaltaan - tosin vain muutamien vuosikymmenten ajalta - läntinen demokratia, lukuun ottamatta toisen maailmansodan aikaista poikkeamista totalitarismin yhteyteen Saksan yhteistyökumppanina, mikä herätti epäilyksiä toisen maailmansodan liittoutuneissa niin lännessä kuin idässäkin.

Vaikka Suomea ei jatkosodan (1941-1944) lopussa miehitetty, vaan sekä ihmiset että talous olivat selvinneet toimintakykyisenä, vaikkakin maa-alueeltaan ja resursseiltaan kaventuneena. Henkisesti tilanne ei ollut niin selväpiirteinen. Valtiollisen puolueettomuusidentiteetin rakentamisen yhteydessä suomalaiset joutuivat väistämättä kylmän sodan ideologisen informaatiosodan taistelukentäksi. Se tunnustettiin jo kylmän sodan aikana, kun Suomesta intouduttiin puhumaan – jälkikäteen ehkä huvittavalla tavalla - maailman ”amerikkalaisimpana valtiona”.’

Se oli tietenkin poliittinen myytti, yksi ilmaus henkisestä vastarinnasta idän imperiumille. Mutta samalla tavalla on myytti se, että Neuvostoliiton Suomen-politiikassa olisi ollut kyse suomalaisten ”venäläistämisestä”, siten kuin termi tavallisesti ymmärretään. Vertaus Baltian venäläistämiseen toisen maailmansodan jälkeen tekee sen varmasti enempiä selittelemättäkin selväksi.

”Suomettuminen” taas on voitu neuvostoarkistojen pohjalta tulkita varsin pitkälle suomalaisten omaksi aktiivisuudeksi omien tai sisäpoliittisten etujen nimissä, ei niinkään taipumiseksi tai ”rähmällään oloksi” todellisen neuvostopainostuksen alla, jota sitäkin toki esiintyi, niin kuin suurten valtioiden ja pienten valtioiden suhteessa kautta maailman on todellisuudessa ilmenevää epätasapainoa.

Yhteenvetona edellä kirjoitetusta voi todeta, että tällaisissa julkisuudessa usein esiintyneissä myyttisissä mielikuvissa Suomi esiintyy reaalisesti olemassa olevana paradoksina. Suomi oli maailman amerikkalaisin suomettunut valtio. Suomi oli läntinen demokratia, joka kuului poliittisesti idän imperiumin etupiiriin. Suomen poliittinen johto saattoi odottaa lännestä taloudellista ja ainakin muodollista poliittista apua, mutta todellisen vaaran uhatessa merkittävää sotilaallista apua ei lännestä olisi luvassa. Sen oli historia osoittanut niin talvisodassa kuin jatkosodassakin. Kysymys sotilaallisesta avusta on keskeinen vielä 2000-luvullakin.

5 kommenttia:

Hyvärinen J. kirjoitti...

Hyvä kirjoitus.

Muistanko ihan väärin, että ainakin Kimmo Rentola väitöskirjassaan olisi esittänyt Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki -järjestön lähinnä sosialidemokraattien etujen ajajana? Mahtoiko viitata myös mahdolliseen yhdysvaltalaisrahoitukseenkin.

Rajuja kamppailuitahan käytiin 1940-luvulla vasemmistoryhmien kesken työväestön kannatuksesta. "Vaaran vuodet" jo ideanakin sopii hyvin yhteen "Taistelevan sosialidemokratian", vuoden 1947 SAK-vaalien ja seuraavan vuoden eduskuntavaalien Jo riittää -linjan kanssa.

Sedis kirjoitti...

Muistat väärin. Ja enemmän väärässä et voisi olla.

Sedis kirjoitti...

Niin ja se on tietysti Mikko Majanderin väitöskirja. Mikko kirjoittaa nyt SDP:n historiaa. Kimmon väitöskirja oli kommunisteista ja perustui NKP:n, SKP:n ja valtiollisen poliisin papereihin. Vesikansa taas sai SYT:n arkiston isänsä kautta: vanha Uuden Suomen toimittaja oli kaikissa näissä kuvioissa mukana. Kommunismi oli tietysti päävihollinen, mutta ei demareita kyllä ikinä siellä hyväksytty. Kommunisminvastaista yhteistyötä tietysti aseveljien kesken tehtiin, mutta tässä ei ollut kysymys edes siitä.

Hyvärinen J. kirjoitti...

Nyt sinä Sedis perhana taidat laittaa minut tuhlaamaan aikaa tai rahaa. Kotiseudun kirjastosta Vesikansaa taitaa olla melko turha vähään aikaan kysellä. Granumkaan ei sitä tunne. Ei kai tässä tarvitse lähteä syrjäiselle rannikkoseudulle ostosmatkalle. Juttu nimittäin alkoi kiinnostaa.

Majander onkin minulle ihan uusi nimi; tarkoitin nimenomaan kommunistien historiaa. Olin hakemassa SYT:n ja SDP:n yhteyttä nimenomaan kommunistien näkökulmasta, mistä katsottuna se varmaankin on lähinnä ideologinen kysymys. Voin hyvinkin olla väärässä sen suhteen, että Rentola olisi asiasta jotakin maininnut. Nyt minulla on noita aikoja sivuten Rentolalta käsillä vain Haik 3/94:n artikkeli, jossa ainakaan SYT:a ei mainita.

Mutta istutaanpa silti alas ja mietitään ennen kuin kategorisesti kiistetään Suomalaisen Yhteiskunnan Tuen ja sosialidemokraattien väliset yhteydet. Vielä 1950-luvulla suuret kertomukset olivat voimissaan ja poliittinen kielenkäyttö ajoittain kovaa. Vasemman ja oikean laidan puolueiden vaalipropagandaa lukiessa voisi luulla, että elettiin aivan sisällissodan jälkeisessä ilmapiirissä (ja siitä jaksettiin nostaa sisäpoliittista kannatusta ahkerasti molemmilla laidoilla, mikä on ymmärrettävää jo tuolloisen väestön ikä huomioiden: vielä oli aktiivisessa iässä suuri joukko itsenäistymisen ajat muistavia äänestäjiä). Paikallispolitiikan tasolla linjaerot - jotakin Tampereen kaltaista aseveliakselia lukuunottamatta - saattoivat olla käytännössäkin suuria. Mutta isoissa kuvioissa puuhailtiin reaalipolitiikkaa. Tunnettuahan esimerkiksi on, että porvarillinen Paasikivi piti sosialidemokraatteja keskeisimpänä voimana yhteiskuntajärjestyksen säilyttämisen kannalta.

SYT oli tiiviistikin tekemisissä sosialidemokraattien kanssa ja nimenomaan kommunisminvastaisella rintamalla. Se rahoitti - tosin ilmeisesti ei kuitenkaan Atlantin takaa saaduilla varoilla, mitä huhua itsekin tulin toistaneeksi - SDP:n tiedusteluorganisaation toimintaa ja sai vastineeksi tiedusteluraportteja. Tuon "Puskalan putiikin" nokkamiehen, SDP:n järjestösihteeri Väinö Puskalan sanottiin ainakin puolileikillään pitäneen itseään jopa Suomen puolustuslaitoksen todellisena johtajana puolustusministeri Skogin rinnalla.

Kylmän sodan aikakauden isojen poikien peleissä SDP:n tiedusteluorganisaatio oli esimerkiksi - ajan lähihistorian kannalta ymmärrettävistä syistä - melko hampaattomaksi riisuttuun suojelupoliisiin nähden merkittävä tekijä. Jos se teki yhteistyötä niin maan poliittisen johdon kuin sotilastiedusteluelimenkin, pääesikunnan tarkkailutoimiston, kanssa (ja siinä sivussa järjesteli NATOn tiedustelua itärajan taakse), olisi ollutkin melko erikoista, jos samanlainen yhteistyö ei olisi vuorineuvoksille kelvannut.

Viittaan edellisessä Juha Pohjosen tutkimukseen "Maanpetturin tie - maanpetoksesta Suomessa vuosina 1945-1972 tuomitut". Toinen joensuulaistutkija Tarja Ignatius viittaa Agricola-verkossa Vesikansan teoksesta tekemässään arvioinnissa samaiseen SDP:n ja SYT:n yhteistyöhön.

Kylmän sodan aikakausi ja varsinkin sen alkupuoli on Suomen historiassa mielenkiintoista aikaa, kun politiikkaan tuli entistä enemmän erilaisia sävyjä. Kuten tiedetään, kommunismi oli monelle iso peikko heti vuoden 1945 SKDL:n vaalivoiton jälkeen, lähtökohdista huolimatta. Vielä kun vasemman laidankin piirissä oli monenlaista mietettä pekkalalaisesta maltillisuudesta pessiläiseen aktivismiin, unohtamatta surullisen hahmon ritarin, Leinon, omintakeista defaitismia.

Häpeäkseni on tunnustettava, että en ole Vesikansan teosta lukenut sen paremmin alkuperäisenä kuin Otavan populaariversionakaan, mutta verkosta löytyy yksi hänen tutkijakouluaikainen työpaperinsa (http://www.uta.fi/laitokset/historia/tutkijakoulu/sivut/paperi02/JarkkoVesikansa.pdf). Sen perusteella jäi kuva, että tutkimus haluaa tuoda myös jonkinlaista "mentaliteettihistoriaa" noiden aikojen tutkimukseen. Työpaperissaan tutkija kirjoittaa: "Kansainvälisen
ulottuvuuden saralla minua kiinnostavat erityisesti kylmän sodan imaginääriset yhteydet." Vaikka historian harrastelijana ja henkisenä junttina olenkin ollut kiinnostunut enemmän perinteisestä talous- ja sosiaalihistoriasta varsinkin mitä 1940-50-lukuihin tulee, tuon kaltainen näkemys noihin vuosikymmeniin kuulostaa kovin mielenkiintoiselta.

Ei nykypäivän demarikaan mahdollisia SYT-yhteyksiään kätke. Erkki Tuomioja otti "blogissaan" kantaa Vesikansan teokseen, samoin Uutispäivä Demari on sitä kiinnostuneen oloisena käsitellyt.

Sedis kirjoitti...

Kepu-yhteydet tulevat esille tästä, myös se että se EI ollut oleellisesti anti-Kekkoslaista toimintaa:
http://personal.inet.fi/koti/jukka.tarkka/Ryhma-Vesikansa.htm

Jep. Puskalan putiikki eli SDP:n tiedustelu antoi SYT:lle infoa, mutta nehän antoi ne kaikille halukkaille :-))