Syvä uni päällä ja ydinjatkos saa vielä olla ihan rauhassa. REM ei konsertoi aivoissani tänä aamuna. Mutta yht'äkkiä tajunta alkaa koputtaa ja sumun keskeltä nousee ääni, jonka sävy ei ole niitä miellyttävimpiä.
Huutomyrsky pauhaa kuin ne kuuluisat aamuisin rääkyvät pikkulinnut. Kohottaudun tarpeelliset kaksi senttimetriä ihmetelläkseni äänellistä tsunamia, joka on löytänyt pohjoisen piilopaikkani. Vesilasi on lapsen huoneessa kaatunut... Lattialla on lätäkkö... Jalat kastuneet... Sukat kastuneet... Kuinka joku ei voi huomata...
Minuutin kuluttua, paapatuksen jatkuessa, herääminen tuottaa vastareaktion. Tavoittelen mielessäni ääneeni tukahdutettua raivoa ja vihjaan, kuinka toinen reagoisi, jos hän joka aamu joutuisi heräämään inhimillisesti katsoen liian varhain siihen, että toinen raivoaa sänkysi vierellä jostakin mitätöntä mitättömämmästä asiasta, ja vieläpä semmoisesta, johon tämä äänellisen väkivallan uhri ei ole mitenkään syypää. Raivon painotus sanalla joka aamu.
Jokin tajunnan piilosyövereistä estää minua sanomasta muuta kuin ihmetteleviä lauseita. Kömmin pystyyn. Aamutoimet ovat näemmä tänään sujuneet tavallista sutjakammin. Vastaan tulee tämä synkeänmusta hahmo. Silloin muistan.
"Onnea kaksikymmentäneljävuotiaalle. Toisen kerranhan sen vasta täytät?"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti