Tänään on sitten aamun valjettua palattava töihin kahden viikon lomailun jälkeen. Kannattiko? Kyllä ja ei. Hauskinta oli kun joulupukin saavuttua tytär hämmentyi, koska oli edellisvuoden kokemusten jälkeen 100 % varma, että naamion taakse kätkeytyi velipoikani, mutta eipäs niin ollutkaan... Pelkkä lahjojen jako olisi riittänyt leikkiin uppoutumiseen, mutta tämä lisäsi tunnelman kaksin- ellei kolminkertaiseksi.
Joulun jälkeisen juhlinnan jälkimorkkis - ihan henkistä plaatua kun mitään erityisiä sattumuksia ei ollut - taas oli sitä kuuluisaa miinusta. Vaikka tuosta on jo neljä päivää aikaa ja välissä koko joukko melkoisen mukavia kokemuksia, tietty vaisu angstius kuikkii takaraivosta otsalohkoon.
Joululoman negativiista tunnelatausta tietysti aiheuttivat myös Kaakkois-Aasian tapahtumat ja siihen liittyvä laaja uutisointi: kun katsoi esimerkiksi Deutsche Wellen nopeasti tehtyjä reportaashidokumentaarielokuvia murhaavan aallon jälkeisestä Sri Lankasta ja Intiasta, ei voinut kuin ihmetellä, kuinka nopeasti monikulttuurinen Saksa osaa televisiotuotannollaan reagoida maailman tapahtumiin.
Resurssit ovat täällä koto-Suomessa tietysti pienemmät, mutta niin taitavat olla myös johtajaresurssit, jotka ohjelmistoa suunnittelevat ja resursseja myöntävät. Surullisiinkin tapahtumiin liittyy aina mahdollisuus, mutta tiedämmekö nyt enemmän Kaakkois-Aasiasta kuin ennen tsunamia.
Eikä sitä kotimaistakaan uutisointia erityisen hyvin ole hoidettu. Erityisesti MTV:n strategioita katsellessa ei voi muuta kuin ihmetellä suu apposen avoimena. Toivottavasti ette haukottele itseänne uniin, kun aion lainata itseäni ja vielä sitä samaa kohtaa jo toisen kerran tsunami-jutuissani mielestäni kelvollisella muistutuksella viestinnän teoriasta:
Kyse on uutistoiminnan viihteellistymisestä. --- Draama - ja vielä jatkokertomus - on nykyisen uutistoiminnan muoto. Se käyttää surutta hyväksi emotionaalista kiristystä ja kuvallisia keinoja kuten saippuaoopperoista tuttuja erikoislähikuvia. Samaa viihteellisyyttä - tunteiden ja elämyksien luomisen teknologiaa - on siinä, että tapahtumien päähenkilöiden psykologiset reaktiot ovat erityisen kiinnostuksen kohteena.
Tähän voisi lisätä vielä nyt käynnissä olevan sisäpoliittisen jatkokertomuksen päähenkilöiden täydellisen yksilöllistämisen: ulkoministeri, pääministeri ja presidentti ovat olleet tämän (kokoomuksen puoluetoimistossa suunnitellun?) uutisstrategian päämaaleja.
Kaikki ymmärtänevät, että poliittisin perustein esitetty hallinnon kritiikki on ollut varsin haettua. Silti minustakin on hyvä ajatus ihan vastaisen varalle selvittää, mitä UM 26.12. tiesi ja mitä siitä tiedotti ja ennen kaikkea millä perusteella tiedotti niin kuin tiedotti. Siinä nimittäin ei maalaisjärjellä ajatellen ollut edes maalaisjärkeä, kaupunkilaisesta nyt puhumattakaan.
Muistettava on kuitenkin, että tässä on kysymys retorisesta argumentaatiosta: lihaksi ja vereksi ne sanat eivät olisi kuitenkaan tuona jättiläismäisen kansainvälisen katastrofin ensimmäisenä päivänä voineet tulla. Sellaiseen toimintaan UM on liian raskas ja kokematon - ja niin ovat kaiken maailman ulkoministeriöt, jotka tunnetusti eivät ole niitä dynaamisimpia ministeriöitä. Poliittisen osaston päällikkö vertasi viitisentoista vuotta sitten ulkoasiainministeriötä dinosauruksiin. [Ja minä tietysti opiskelijalehdessä kysymään, mitenkäs dinosauruksille kävi, kun maailma muuttui!]
En tiedä, onko Alpo Rusin eilen Helsingin Sanomissa esittämä ehdotus järkevä - muitakin järkeviä ratkaisumalleja varmasti on, mutta jotakin UM:n on tehtävä, jotta se pystyy globaalisti seuraamaan maailman tilannetta, analysoimaan sitä ja toimimaan analyysinsa mukaan. Diplomaattiraportointi ei riitä, vaikka sähköposti ja kännykät heilläkin ovat. Totta kai bloggarit tietävät paremmin kuin UM, mitä maailmassa tapahtuu, mutta se tieto on harvoin tarkkaa ja virallisen toiminnan perustaksi riittävää. Mutta se, että jotakin supervakavaa, tässä tapauksessa täystuho, on jossakin maailmassa tapahtunut, on sellainen asia, että se on vaikka blogeja lukemalla selvitettävä.
Silti bloggareiden resursseilla esimerkiksi tuota kuuluisaa 186 nimen listaa ei olisi saatu aikaan, ministeriöiden ja virkamiesten yhteistyöllä se onnistui parissa päivässä, vaikka blogiverkoston resurssit ovat näistä kahdesta ne suuremmat - virheiden mahdollisuus oli suuri, eikä listan päivittäminen ja mahdollisimman täydelliseksi rakentaminen ole ollut mikään pieni työ.
Mutta kaikki kunnia bloginpitäjien, sukeltajien/sukellusyrittäjien ja muiden toimijoiden kansalaisrohkeudelle - kyse oli varmasti myös tietoisesta kansalaisvastarinnasta, sillä hankkeella ei ollut muuta laillista perustaa kuin varmuus siitä, että näin on tehtävä. Tietosuojavaltuutettukin tyytyi katsomaan tilannetta sormien läpi: se on dynaamisuutta ja vanhaa tuomarin perusohjeistoa: järjen käyttöä!
Takaisin uutisstrategiaan (MTV3, IS, IL). Käynnissä olevan sisäpoliittisen jatkokertomuksen päähenkilöiden on vaadittu "tunteiden osoittamista", "empatiaa" ja jopa "globaalin hädän" realisoimista.
Missä: teoissako? Näiltä vuosikymmeniä globaalikysymysten äärellä toimineilta ammattilaisilta?
Ei, vaan puheissa ja mieluummin kameran edessä, suorassa tilanteessa, jossa täysin tunteeton, täysin empatiaa vailla oleva toimittajaroisto kaivaa esiin psykologisia reaktioita päähenkilöstään, joka sattuu olemaan vakavalla mielellä asian puolesta työtä koko ajan tekevä suomalainen poliitikko - ja näissä tapauksessa ehdottomasti sieltä osaavimmasta päästä poliitikkokuntaa!
Mitä ajan työ- ja lähetysajan hukkaamista! Ja mitkä otsikot olisivatkaan saaneet esimerkiksi toimittajan esiin puristamat kyyneleet - eikös se nyt sitten ole loogisesti ajatellen se ultimaattinen tavoite tunteiden revolverisankarihaastattelussa - ja miten nekin olisi sitten palstamillimetrejä ja lähetysaikaa tuhlaten tuomittu. Muistamme Arja Alhon ja monen muun median rääkkäämän kohtelun. Arjalla oli tunteita ja Arja sai lähteä, kun itkeä tihrustelee. Paavo tuki aikansa, mutta oli julma ja kova, kun pisti itkeskelevän ja tehottoman virheentekijän lähtemään. Kyyneliä on sittemmin katseltu Jäätteenmäen sun muiden silmäkulmista ja kuinka kova rautarouva Tarja olikaan, kun ei enää halunnut puristaa Annelia kädestä, niin kuin ennen.
Kuinka ala-arvoista journalismia, vaikka ottaisi huomioon taktiikkaan kuuluvan näennäisen "pehmenemisen" haastattelun loppukysymyksissä, kun tavoite on muka saavutettu. Unohtaa ei sovi, että ala-arvoinen journalismi on tässä kytkeytynyt suoraan "päivän poliittiseen peliin", jossa oppositiosta hyökätään hallitusta vastaan. Lyönpä vetoa, että kun nyt hallitus ja virkamiehistö kiittelivät toisiaan hyvästä toiminnasta ja yhteispelistä tähän mennessä, sekin tuomitaan kovin sanoin. Pitäisi mennä nurkan taakse kiittelemään työtovereita.
Mielenkiintoista median toiminnassa on ollut se, että minusta on näyttänyt siltä, että varsinaiset sankarit, tarinan perustoimijat, puuttuvat tämän kertaisesta katastrofiuutisoinnista. Urheita, rohkeita ja auttavia ihmisiä on toki nostettu esiin, niin kuin pitääkin, mutta sankareita heistä ei ole tullut. Sankarit ovat esiintyneet enemmänkin sivulauseissa ja pikku-uutisissa. Oikeita Sankareita tulee silloin, kun kyse on kansallissankareista. Amerikkalaisilla ei ollut Twin Towers -katastrofin jälkeen vaikeaa nostaa palomiehiään ja poliisejaan - eläviä ja kuolleita - kollektiivisen kansallissankarin asemaan.
7 kommenttia:
Olipa hienoa analyysiä uutistoiminnasta yleensä ja tämän katastrofin kohdalla erityisesti. Parasta mitä olen lukenut tähän mennessä.
Sedis, sinun haikeutesi siitä, kun nyt sosiaalidemokraatteja lyödään, voi johtua pelostasi, kun sinun kaltaisesi ja kaverisi, jotka olette olleet jakamassa tiedonvälityksen, kulttuurin, tieteen apurahoja, työpaikkoja, lautakuntapaikkoja, katsotte asemanne uhatuksi. Sinä tosin olet loistava poikkeus, kun kirjoitat blogimediaan ilmaiseksi.
Kiitän ystävällisistä sanoista. Mainittakoon nyt kuintenkin - ihan vain kuriositeetin vuoksi - että en ole ollut koskaan jakamassa tiedonvälityksen, kulttuurin tai tieteen apurahoja tai työpaikkoja, puhumattakaan nyt lautakuntapaikoista, ja siksi olen tuntenut asemani uhatuksi vain silloin kun olen hakenut tiedonvälityksen, kulttuurin tai tieteen apurahoja ja kulloistakin työpaikkaa. Lounaskupissani on vain pieniä perunoita, joihin samastun.
Lautakunta-ajoistakin on jo reilusti yli 20 vuotta: olen ollut kotipaikkakuntani Muhoksen kirjastolautakunnassa. (Matkat korvattiin vain kunnan sisällä, joten kokouksissa käynti, matkat Helsingistä Muhokselle ja takaisin maksoin omasta pussistani.) En kuulu jäsenenä mihinkään poliittiseen puolueeseen ja siksi sympatioitakin heruu vain niille poliittisille toimijoille, jotka sen kerta toisensa jälkeen onnistuvat sen omalla toiminnallaan ansaitsemaan - siis minun mielestäni.
Muhos on kovin keskustalainen kunta, mutten Sedis jaksa uskoa, että sinä olisit ollut siellä kirjastolautakunnassa keskustan paikalla. Toinen vaihtoehto on tietenkin vasemmistoliitto, mikä saattaisi olla lähelläkin sinua ;D
Jussi S.
Tuota puoluetta ei silloin vielä ollutkaan! Minulle kyllä riitti että lukion "esivaaleissa" minut äänestettiin parhaimman näköiseksi ehdokkaaksi... Ehdokkuuteni taustalla oli kyllä monia asioita, joita en edes halua muistella.
Yliopistolla olin vuosien varrella ehdokkaana neljässä eri ryhmässä, joista kaksi puolueisiin ainakin löyhästi sitoutuneita ja kaksi viimeistä sitoutumattomia, joista jälkimmäisessä olin vanhoilla päivilläni puheenjohtajanakin ja jonkin aikaa jopa ylioppilaskunnan hallituksessa. Opportunismiako? Ehkä, mutta ainakin tiettyä vipinää riitti.
Mutta kun sanon, etten kuulu mihinkään puolueeseen, eikö se sitten riitä? Minä en halua mihinkään puolueeseen, enkä tiedä kyllä puolueitakaan, jotka haluaisivat minut. Usein tapaa ihmisiä - ns. julkkiksia - joita kysytään useisiin puolueisiin juuri sopivasti vaalien alla. Minun tapaista ihmistä tällaiset kyselyt eivät koskaan kohtaa. Toisaalta - en ole sitä ennen edes ihmetellyt.
Niin, eihän vasemmistoliitto puolueena ole ollut kuin reilut kymmenen vuotta olemassa, mutta kyllähän se skdl:n ja skp:n aatetta jatkaa.
Sitoumaton vasemmistohan (SitVas) on sitoutunut vain (puoluepoliittiseen) sitoutumattomuuteensa. Muistelinkin , että olisit ollut heidän puheenjohtajana ja edustajana HYY:n hallituksessa.
Jussi S.
Jussi hyvä. "Analyysisi" suomalaisen puoluepolitiikan historiasta ei ole kovin vakuuttavaa, ainakaan valtsikalaisen esittämäksi, mutta ei onneksi aihekaan ole kovin kiinnostava tai tärkeä.
Ja toinenkin detalji. Jos on utelias, kannattaa kysyä suoraan, en tiedä kannattaako toisen asioita niin kovasti julkisesti arvailla. Se kun ei aina osu ihan kohdalleen ja se on kiusallista.
Kun on melkein puolet elämästään ollut kaiken puoluepolitiikan ulkopuolella millään käytännöllisellä tasolla - ja tarkoitan tätä oman elämäni jälkipuoliskoa - eivät ne alkupuolen ratkaisut niin hirveän tärkeältä tunnu: kivaa oli ja toimintaa riitti enemmän hyvässä kuin pahassa. Mutta harva puolue niin kaukana minun sielunelämästäni on ollut kuin SKP!
Lähetä kommentti