Tammikuussa 2005 katsotut elokuvat

Huomasin, että moni listaa elokuvansa, jotka katsoo. Kun sattui olemaan kuun viimeinen päivä, pistän minäkin oman listani tammikuulta 2005. Varmasti listalta on unohtunut joitakin ihan mainitsemisen arvoisiakin, mutta melkein kaikki tässä ovat. DocPoint-leffoja olin tietysti nähnyt jo marras- joulukuussa, joten jos niiden puutteita joku ihmettelee, syy on se. (Tähän kuuluisi oikea hymiö)

Lisäksi silmien vierestä ja edessä on vierinyt paljon puolikkaita fiktioelokuvia, satunnaisesti vastaan tulleita dokkareita, reppareita ja muita elokuvia, joiden luonnetta en käy selvittämään.

Mutta nämä nyt tulivat mieleen, kun vähän kirjojaan selasi. Järjestystä niillä nyt ei ole, ehkä tätä kirjaa pitäisi ruveta pitämään enemmänkin.

Arto Halonen: Kuuban valloittajat (2 kertaa)
Arto Halonen: Karmapa – jumaluuden kaksi tietä (1998)
Arto Halonen: Karmapa – matka maailman katolle
Arto Halonen: Koti (1995)
Arto Halonen: Rigside (1992)

Arto Halonen: Turisti (1989)
Arto Halonen: Veren perintö (1994)
Arto Halonen: Taivasta vasten (2000)
Arto Halonen: Tynnyrimies (2004)
Timo Koivusalo: Kulkuri ja joutsen (1999)

Ere Kokkonen: Elämä lyhyt, Rytkönen pitkä (1996)
Ere Kokkonen: Hurmaava joukkoitsemurha (2000)
Timo Linnasalo: Eros ja Psykhe (1998)
Lasse Naukkarinen: Olipa kerran Utopia
Markku Lehmuskallio: Pohjoisten metsien äänet 1973, colour, 14 min

Markku Lehmuskallio Mies jolla on kahdet kasvot 1975, colour, 25 min
Markku Lehmuskallio: Anna. Oodi nganasaneille (1997)
Markku Lehmuskallio: Uhri (1997)
Susanna Helke & Virpi Suutari: Valkoinen taivas
Jaakko Ilkka Virtanen: Miehen mitta (1997)

Pertti "Spede" Pasanen: Naisen logiikka (1998)
Aleksi Mäkelä: Häjyt (1999)
Kaisa Rastimo: Heinähattu ja Vilttitossu, 2002
Claes Olsson: Ihanat naiset rannalla (1998)
Markku Pölönen: Kuningasjätkä (1998)

Aku Louhimies: Levottomat (2000)
Aku Louhimies: Kuutamolla (2002)
Aku Louhimies: Paha maa (2005)
Peter Watkins: The War Game (1965)
Leila Pakalnina: Dream Land

Sergei Dvortsevoi: In the Dark
Todd Field: In the Bedroom (Satimessa)
Santiago Álvarez: 79 primaveras
Du Kich Cu Chi (Cu Chi Guerillas, Vietnam 1967)
Roman Karmen: Vjetnam (NL 1954)

Vojna okontshena – borba prodolzhajetsja (NL 1976)
Pierre Schoendoerffer: Dien Bien Phu (Sodan arvet – Dien Bien Phu, 1992)
Peter von Bagh: Vuosi 1939
Peter von Bagh: Viimeinen kesä 1944
Peter von Bagh: Vuosi 1952

Peter von Bagh: Ajan draama
Peter von Bagh: Asema
Peter von Bagh: Joulukuu
Peter von Bagh: Päivä Karl Marxin haudalla
Peter von Bagh: Mies varjossa

Peter von Bagh: Olavi Virta
Peter von Bagh: Elämä ja aurinko – Rapsodia F. E. Sillanpään maisemasta
Peter von Bagh: Lähikuvassa Rauli Badding Somerjoki
Peter von Bagh: Suomi Pop 1939-1944
Televisiosarjat: Komisario Frost, Princess Marie

George Roy Hill: Slapshot (Lämäri, 1977)
Milos Forman: The Man on the Moon (US 2001)
John McTiernan: Seikkailija Thomas Crown
Clint Eastwood: Space Cowboys
Clint Eastwood: Unforgiven (1992)

Alejandro Amenabar: Abre los Ojos
Tim Robbins: Dead Man Walking (1995)
Guillermo del Toro: Mimic (1997)
George P. Cosmatos: Shadow Conspiracy (1997)
James Cameron: The Terminator (1984)

Jack Nicholsson: The Two Jakes (1990)
Barry Levinson: Young Sherlock Holmes (1985)
Richard Thorpe: Jailhouse Rock (1957)
Robert Taylor: Conspirator (1949)
Peter Glenville: The Comedians (1967)

Robert Abel, Pierre Adidge: Elvis on tour (1972)
Robert Siodmak: Escape from East-Berlin (1962)
Tay Garnett: Bataan (1943)
Gottfried Reinhardt: Betrayed (1954)
Ted Tedzlaff: Terror on the Train (1954)

Lyhäreitä mm. ehkä noin parin- kolmenkymmenen (designiin liittyvän) lyhärin ohella:
Päijännehullut 1937, b/w, 7 min
Koli, mahtava – kuuluisa 1943, b/w, 9 min
Keski-Suomi kutsuu 1945, b/w, 10 min
Kolin korkeuksista Saimaan saaristoon 1948, b/w, 9 min
Aimo Jäderholm: Kiannan vesillä 1957, colour, 15 min
Sompio II 1962, b/w, 7 min
Risto Jarva: Kitka 1963, colour, 9 min

Kansakunnan synnyn ehtoja 1800-luvulla V

Suomalaisen kansallisen ajattelun perustaksi kieli nousi yhdestä yksinkertaisesta syystä. Kielen ja sen puolustamisen kautta ilmenevä romanttinen kansallishenki oli suurvaltojen hallitsijoiden mielestä aluksi verraten vaaratonta puuhailua. Suurvallalla, Venäjälläkään, ei ollut mitään erilaisten kulttuurien ja kielten harmoniaa vastaan. Sehän pääsi ajan käsitysten mukaan oikeuksiinsa vasta suuren, elinkelpoisen yksikön yhteydessä.

Tuo elinkelpoisuus, lebensfähig, tarkoitti 1830-luvulta 1880-luvulle käytännössä riittävän suurta yksikköä. Jos pienellä yksiköllä ei ollut elinkykyä, useimmat aikalaiskeskustelijat katsoivat, että pienten kielten oli syytä antaa kuolla rauhassa ja pienten kansojen sulautua suurempiin. Selvimmin tätä kynnysperiaatetta kuvaa Mazzinin itse piirtämä Euroopan kartta vuodelta 1857. Kartan Eurooppaan oli piirretty tusinan verran itsenäisiä valtioita ja valtioliittoja.

Tällaisia pessimistisiä ennustuksia tehtiin myös suomen kielestä. Kustaa Renvall kirjoitti arvelun, että suomi jäisi "työväenluokan" kieleksi, joka jättäisi kunniasijan myöhemmin tulleille "vieraille ja suojelijoille". Pienten kielen asemaa koskevan yleisen vähättelevän näkemyksen vuoksi on ehkä helpompi ymmärtää kolmas kielireskripti vuodelta 1850.

Käskykirje salli painattaa suomeksi vain uskonnollisessa mielessä rakentavaa tai taloudellisesti hyödyllistä kirjallisuutta. Poliittiset uutiset, tiedot rikollisesta toiminnasta sekä erikieliset romaanit kiellettiin erityisesti. Suomalaiset kansanrunot ja -sadut, sanakirjat ja kieliopit olivat sallittuja. Tämä tietysti osoitti, että jo aiemmin poliittisista syistä kielletyn Snellmanin Saima-lehden luku- ja käännössuosituksia muisteltiin vieläkin, mutta reskriptin alku paljastaa yleisemmän ajatuskulun. Kiellon perusteluksi esitettiin nimittäin kolmivaiheinen päättelysarja: suomen kieltä taitavat henkilöt kuuluivat työläis- ja talonpoikaissäätyyn. He voisivat käsittää väärin semmoisenkin kirjallisuuden, joka oli sivistyneelle vaaratonta. Kolmanneksi tarpeeton lukeminen vain houkutteli pois työtätekevän luokan hyödyllisempien töiden äärestä.

Toisin sanoen sivistyneistölle suomen kieli oli tarpeeton, ja se tulisi jäämään työläisten ja talonpoikain puhekieleksi. Sen sijaan enää ei puhuttu siitä, etteikö suomen kieli olisi tarpeeksi kehittynyt. Tilanteen muutti lopullisesti vasta koululaitos ja sanomalehdistö, mutta ennen kaikkea muutos aiheutui poliittisista uudistuksista, jossa yhä useamman suomenkielisen kansan jäsenen lojaalisuudesta ja poliittisesta kannatuksesta kilpailtiin. Sellainen kansaan suunnattu kannatuskilpailu voitiin tehdä vain suomen kielellä. Ensimmäinen askel tähän suuntaan tapahtui, kun valtiopäivät alkoivat uudelleen toimintansa 1863. Talouden ja tekniikan eteneminen edesauttoi muutosta.

Poliittiset - ja sen myötä kansalliset - asiat olivat autonomian ensi vuosikymmeninä taka-alalla. Niinpä esimerkiksi Suomen kieltä koskeva kysymys ei ollut ruotsiksi, ranskaksi ja venäjäksi asioitaan hoitavalle virkamieskunnalle poliittinen kysymys. Kielen kohdalla kysymys oli pragmaattinen.

Ruotsista tuli pappis- ja talonpoikaissäädyn anomuksesta suuriruhtinaskunnan virallinen kieli autonomian alkuaikana (muille, lähes täysin ruotsinkielisille säädyille, asia ei näytä olleen niin tärkeä - he olivat monikielisiä). Venäjän kielen taitoa alettiin vaatia virkauralla vuodesta 1813 lähtien (tosin papit ja opettajat vapautettiin vaatimuksesta pian). Käytännössä venäjää käytettiin vain korkeimmissa virastoissa, joissa oltiin tekemisissä Venäjän hallinnon kanssa. Näitä olivat kenraalikuvernöörin virasto ja valtiosihteerin virasto. Hovissa puhuttiin jo Kustaa III:n hovista tutulla tavalla ranskaa. Suurin osa suomalaisista joutui hoitamaan asiansa asianajajan välityksellä. Siihen pakotti myös suuriruhtinaskunnan väestön suuren enemmistön luku- ja kirjoitustaidottomuus.

Kulttuurieliitin parissa esiintyi kuitenkin myös kielipoliittisia mielipiteitä. Suomeksi runoilleen ja kirjoittaneen Jaakko Juteinin tuotannosta on voitu löytää usein sana "muukalaiskieli". Muukalaiskielellä Juteini tarkoitti suomen kieltä sortavaa ruotsia. Jouko Teperi on kuitenkin tulkinnut kielikysymyksen antaneen Juteinille sopivan kiertotien virkamiesten moraalin kritikoimiseen. Juteinin kielipoliittinen - ja ehkä siis toissijainen - tavoite oli yksinkertainen: suomen kieli oli kehitettävä sivistyskieleksi.

Myös yliopiston lehtori E. G. Ehrström ilmaisi ajatuksensa kielellistä nationalismia ennakoiden hyvin varhain. Ehrström kirjoitti suomen kielestä kansallisena kielenä vuonna 1821: koska keisari oli antanut Suomelle "itsenäisen valtion muodon", pitäisi Suomen asukkaiden muodostaa yksi ja yhtenäinen kokonaisuus ja "jokaisen kansalaisen tulisi sielunsa ja sydämensä syvyydessä tuntea olevansa suomalainen eikä mitään muuta". Tätä politiikkaa piti ajaa myös yliopistossa.

Suomen kieltä ei tietenkään voinut edes ajatella hallinnon tai eliitin kieleksi ennen kuin se oli saatu ajan vaatimuksia vastaavalle tasolle. Kehitystyön voi sanoa alkaneen sensorina suomenkielistä virkakieltä kehittäneen Reinhold von Beckerin vuonna 1820 perustaman Turun Wiikko-Sanomien pyrkimyksestä kehittää standardikieli vähentämällä svetisismejä ja perustamalla uudistustyön juuri sen vuoksi itämurteisiin. Oikeinkirjoitusta oli alettu uudistaa jo autonomian alusta. Kustaa Renvall kirjoitti tässä tarkoituksessa toukokuulle vuonna 1810 päivätyn ja Suomen puolenvaihdoksen johtavalle organisaattorille piispa Jacob Tengströmille omistetun kirjasen Dissertatio de orthoepia & orthographia linguae fennicae, joka sai pian jatkoa nominien ja prepositioiden taivuttamista koskevalla tutkimuksella De signis relationum nominalium in lingua fennica. Renvall sijoitti normaalisuomen Satakuntaan, Hämeeseen ja Pohjanmaalle. Ensimmäisen suomen ja unkarin etymologiaa koskevan kirjan julkaisi Pietarissa Johan Strahlman (tai Strahlmann) vuonna 1816. Suomen kielen kehittämisen välttämättömyydestä puhuivat 1810-luvulla myös Carl Axel Gottlund ja Jaakko Juteini, joka Jac. Judénin nimellä julkaisi suomen kieliopin vuonna 1818. Mutta vasta Beckerin lehti merkitsi käännettä tekoihin. Turun Wiikko-Sanomat kuitenkin juuttui murrekamppailuihin ja väittelyihin Mnemosyne-lehden kanssa. Kyllästyttyään Becker luopui lehden teosta. Läntispohjaista kirjakieltä ei syrjäytetty, vaan kieli rakennettiin molempien päämurteiden eli sekä länsi- että itämurteiden pohjalle.

Ruotsinkielisen eliitin asema oli ollut niin vahva, että Porvoon maapäivillä suomalaiset säädyt olivat anoneet ruotsin säilyttämistä virallisena kielenä. Ruotsinkielisten vähemmistöasema (13%) ei merkinnyt mitään. Ehkä kyseessä oli myös pyrkimys estää venäjän merkityksen äkillistä kasvua. Kuitenkin jo 1810-luvulta lähtien esitettiin vaatimuksia venäjän kielen pakolliseksi opettamiseksi sivistyneistön koulutuksessa. 1830-luvulla venäjän tutkinto tuli pakolliseksi opettajillekin. Hovin kanssa tekemisissä ollut virkamiehistö käsitteli asioita ranskaksi, muut virkamiehet venäjäksi ja ruotsiksi. Luku- ja kirjoitustaidoton kansa puhui edelleen suomea. Vielä vuonna 1880 yli 10-vuotiaista suomalaisista osasi lukea vain runsaat 12%. Ja vuonna 1900 yli 15-vuotiaista lukutaitoisia oli yli 40%. Näissäkin luvuissa on suuria alueellisia eroja. On siis syytä muista, ettei kielestä puhuminen merkinnyt tavallisen kansan sivistystason todellista nousua ennen kuin vuosisadan loppupuolella. Silloinkin luku- ja kirjoitustaitoisten osuus on kovin matala.

Vuonna 1841 kouluasetuksessa suomen kieli hyväksyttiin koulujen ylimääräiseksi aineeksi. Se ei tähdännyt ylioppilastutkintoon. Samassa asetuksessa valtion oppilaitokset siirtyivät kansliatoimituskunnalta kirkollisasiaintoimituskunnan alaisuuteen, missä asemassa ne pysyivät vuoteen 1918 saakka. Kunkin oppikoulun inspehtoriksi piti nimittää sen paikan kirkkoherra, missä oppikoulu sijaitsi. Koulutus pysyi tiukasti kirkon hallussa vaikka asiaintilan johdosta viranomaiset olivatkin esittäneet voimakastakin kritiikkiä.

Benedict Andersonin nationalismiperiodisoinnin mukaan noin vuonna 1820-1880 välisenä aikana vaikuttanut nationalismin toinen aikakausi on tunnistettavissa kahdesta seikasta. Ensimmäiseksi "kansalliset kirjapainokielet" olivat ideologiselta ja poliittiselta merkitykseltään keskeisessä asemassa. Toiseksi oli mahdollista toimia näkyvien malliesimerkkien opastamana. Nämä esimerkit olivat aluksi kaukaisia, mutta Ranskan vallankumousten (1830 ja 1848) mullistusten jälkeen taas lähellä. "Kansakunnasta tuli jotakin, joka oli kykenevä määrätietoisesti (ja tietoisesti) haluamaan jotakin alusta lähtien". Kansakunta ei siis Andersonin mielestä tarkentanut tähtäintään hitaasti ajan kuluessa.

For keyboard shortcuts, press Ctrl with: B = Bold,  I = Italic,  S = Publish,  D = Draft    more »Allow New Comments on This Post  YeYksi kansallisen kielen standardiversion rakentamisen kiinnekohtia oli siis sanakirjojen teko. Kahden (tai useamman) kielen välinen sanakirja oli samalla jonkinlainen manifesti pääsystä tasa?arvoiseksi sivistys- tai kulttuurikielen kanssa. Se mitä sanottiin todellisella kulttuurikielellä, voitiin sanoa myös rakennettavalla kielellä. Sanakirjojen avulla täytettiin myös kielessä olevia aukkoja.

Jo romantiikan ajalla oli ryhdytty kielen uudistustyöhön myös sanakirjoja tekemällä. Kustaa Renvallin Suomalainen sanakirja (1823-26) ja Finsk Sprklära (1840) perustuivat läntispohjaiseen kirjakieleen. Renvallkin puhdisti kieltä juuri ruotsalaisuuksista. Itse Renvall kuitenkin käytti ruotsia. Myös aiemmin itämurteita puoltanut Elias Lönnrot päätyi kannattamaan molempien murteiden käyttöä kirjakielessä. Lönnrot julkaisi suuren sanakirjan nimeltään Ruotsin, Suomen ja Saksan Tulkki vuonna 1847 sekä vuosisadan tärkeimpänä sanakirjana pidetyn Ruotsalais-Suomalaisen Sanakirjan vuosina 1867-1880. Kirjasuomen sanavaraston kartuttajan Lönnrot oli ehdoton. Kalevalan sanaston lisäksi hän toimi lehtimiehenä (Mehiläinen 1830-luvulla ja Oulun Wiikko-Sanomat 1850-luvulla). Lisäksi Lönnrot kehitti biologista, lääketieteen, matematiikan ja varsinkin kieliopin termistöä. Juridista sanastoa Lönnrot kehitti yhdessä J. Ph. Palménin lainopillisen käsikirjatyön yhteydessä. Muita sananikkareita olivat Wolmar Styrbjörn Schildt (Kilpinen), luonnontieteisiin suuntautunut Samuel Roos, viipurilaislehti Kanavan toimittaja, maanmittari Pietari Hannikainen ja Suomettaren päätoimittaja Paavo Tikkanen.

Vanhat (pyhät) kielet olivat menettämässä asemaansa myös nationalismille keskeisessä linnakkeessa, yliopistossa. Kun Hobsbawm sanoo, että "edistys kouluissa ja yliopistoissa kertoo nationalismin kehitysasteen, ja juuri yliopistot tulivat nationalististen aatteiden ajamisen keskipisteeseen".

Tästä vain Amerikka oli poikkeus. Yliopiston opinnäytteen kielenä latinasta luovuttiin 1800-luvun mittaan myös Helsingin yliopistossa. Muutenkin vuosisata on tunnetusti puhekielestä sanastoja ja sanakirjoja rakentavien, kieliopin kehittäjien, filologien ja kirjallisuusihmisten vuosisata.
Suomen erikoislaatuisuutta kuvaa tietysti se, että ennen 1860-lukua lähes kaikki johtavat suomen kielen puolesta toimivat henkilöt olivat äidinkieleltään ruotsalaisia. Ja niin kauan kuin sivistyneistön kieli oli ruotsi, monet suomalaisen aatteen ajajista kasvattivat lapsensa ruotsinkielisissä kouluissa. Mutta viimeistään niiltä ajoilta periytyy liberaalin kielipolitiikan siemen. Kaksikielisyyttä, jossa (akateemisesti) hallitaan sekä ruotsi että suomi, pidetään kansallisena rikkautena. Väestön keskuudessa tämä on tietysti ennen koulutustason rajua nousua viime vuosikymmeninä toteutunut vain siellä, missä erikielisten kanssakäyminen on vaatinut sekä ruotsin että suomen hallitsemista.

Suomen kieli tunnustettiin tasavertaiseksi hallinnon kielenä ruotsin kanssa vuonna 1863. Tasavertainen ruotsin kanssa suomen kieli ei tietenkään käytännössä ollut vielä vuosikymmeniin. Ruotsalais-suomalainen virkakielen sanasto valmistui vasta kolme vuotta päätöksen jälkeen. Samana vuonna alkoi ilmestymisensä myös ensimmäinen kulttuuripoliittinen aikakauslehti Kirjallinen Kuukauslehti. Kielellisen kehityksen on katsottu johtaneen siihen, että varhaisnykysuomen aikakauden voi sanoa päättyneen 1870. Siitä alkoi edelleen jatkuva nykysuomen aikakausi. Kieli ei kuitenkaan ollut valmis. Ensimmäisen suomenkielisen oikeustieteellisen väitöskirjan tekijä Jaakko Forsman kirjoitti myöhemmät teoksensa sanastovaikeuksien tähden yleensä ruotsiksi. Suomen kielen oikeinkirjoituskielioppia käsitellään perusteellisesti vasta Eemil Nestor Setälän Suomen kieliopissa vuodelta 1898.

Kansakunnan synnyn ehtoja 1800-luvulla IV

Aiemmat osat:

• Ensimmäinen osa


• Toinen osa


• Kolmas osa

Kolmas ehto: kulttuurieliitin olemassaolo

Kolmas kansakuntaisuuden ehto 1830 - 1880 välisenä aikana oli elävä kulttuurieliitti. Maassa tuli hobsbawmilaisen hypoteesimme mukaan olla kansallinen kirjallisuus ja hallinnollisen kielen omaava kulttuurieliitti. Tavoitteena on siis tutkia, oliko tämän ehdon toteutuminen keskeisessä asemassa Suomen suuriruhtinaskunnassa autonomian aikana ja myös sitä milloin ehto toteutui.

1800-luvun suomalaisten kirjoittajien täytyi julkisissa kirjoituksissaan ja ainakin teoriassa salaisen postisensuurin vuoksi myös yksityisessä kirjeenvaihdossa koko ajan vakuuttaa keisarin viisautta ja armeliaisuutta kaikissa suuriruhtinaskuntaa koskevissa ratkaisuissa. Nämä ilmaukset säilyneessä viestinnässä eivät siis osoita pelkkää alamaisuutta ja keisariin kohdistuvaa lojaalia (ja siis "isänmaallista") ihailua.

Poliittisen takinkäännöksen (eli vaihdoksen Ruotsin valtion kannattajasta Venäjän uskolliseksi alamaiseksi) onnistuneesti tehneiden suuriruhtinaskunnan (korkeiden) virkamiesten kannatti korostaa sitä tosiseikkaa, että Suomi-niminen poliittinen yksikkö oli jo muodostettu Venäjän keisarin tahdosta. Uudelle emämaalle kriittisiä näkökantoja ei ensimmäisten vuosikymmenten aikana juurikaan esiintynyt.

Kulttuurieliitin ja kansakunnan välisen suhteen tutkiminen edellyttää kuitenkin usean asian käsittelyä. On etsittävä vastausta kysymyksiin (joita ei vielä tästä esityksestä juuri löydy): Mikä oli suuriruhtinaskunnan kulttuurieliitin koostumus ja sen suhde hallinnon kieleen ennen vuotta 1880? Mitä merkitsi lojaalisuus? Kilvoiteltiinko kansan lojaalisuudesta? Mitä oli "kansallinen kehitys"? Mikä on talouden ja kansakunnan suhde? Mikä asema ja merkitys kielellä käytännössä oli taloudessa, teknillisessä kehityksessä, kulttuurissa? Kuinka suomenkieliseen kansaan suhtauduttiin? Mitä suomenkieliset itse maailmanmenosta ajattelivat? Yhdistikö kansakunnan jäseniä jokin, jotta he olisivat voineet epäröimättä sanoa olevansa suomalaisia?

Pohjoismaisittain suuntautuneeseen ja saksalaisesta Schellingin ja Herderin filosofiasta voimaansa hakeneeseen Turun romantiikan ydinjoukkoon kuuluivat A. I. Arwidsson, A. J. Sjögren, Abraham Poppius ja C. A. Gottlund. He jakaantuivat oikeastaan kahtia: Arwidsson ja Gottlund suuntautuivat enemmän läntiseen maailmaan.

Ensimmäinen itään suuntautunut kansanrunoudenharrastaja oli ollut Zacharias Topelius vanhempi, joka piirilääkärinä keräsi 1800-luvulta lähtien toimiessaan vienalaiskauppiailta runoja, jotka julkaistiin viitenä vihkona 1822 - 1831. Topeliuksen mukaan runojen alkulähde sijaitsi paitsi "Suomen itäisillä äärillä", myös "erinomattain muutamissa pitäjissä keskisen Venäjän maassa, jossa lavialla asuu selvä Suomen kansa alku puhtaudessa ja arvosa". Kieli- ja kansallisuuskysymykset olivat keskeisessä asemassa herderiläisittäin ystävänsä Poppiuksen kanssa valaistuneella Antti Juhana Sjögrenin matkoilla "suomensukuisten" kansojen parissa idässä vuosina 1825 - 25. Sjögrenin matkat rahoitti Pietarin Tiedeakatemia.

Helsingin romantiikan toiminta oli Turun romantiikan tapaan keskittynyt esteettisiin ja kirjallisiin kysymyksiin. Keväällä 1820 perustettiin Lauantaiseura. Ruotsinkielisen lauantaiseuran johtohahmot olivat J. L. Runeberg, J. V. Snellman ja J. J. Nervander. Ydinjoukkoon kuuluivat lisäksi dosentti A. A. Laurell ja maisteri G. Fr, Laurell, yliopiston lainopillinen apulainen J. J. Nordström, yliopilaat Fr. Cygnaeus, L. I. Ahlstubbe, lääk.lis. M. J. Lindfors, kirjastoamanuenssi C. H. Ståhlberg sekä virkamies vuorivirastosta Fr. Tengström. Myöhemmin seuraan liittyivät myös tutkija M. A. Castrén ja nuorimpana kirjailija Z. Topelius. Lisäksi Elias Lönnrot vieraili seurassa usein 1830-luvun alussa.

Romantiikan "kansallisesti" merkittävät saavutukset olivat lopulta vähäisiä. Vuodesta 1824 lähtien seurakuntiin pyrkivien pappien piti suorittaa suomen kielen koe. Toinen saavutus oli 1828 yliopistoon perustettu suomen kielen lehtorin virka, jota pohjalaiset osakunnat vastustivat. Ensimmäiset suomenkieliset maisterinväitöskirjat yliopistossa esitettiin vuonna 1832.

Ns. runebergiläisyyttä oli ajettu miehen itsensä päätoimittamassa lauantaiseuralaisten perustamassa Helsingfors Morgonblad -lehdessä. Vuonna 1831 lauantaiseuralaiset perustivat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS). Seuran tavoitteena oli paitsi levittää tietoa isänmaasta ja sen historiasta myös edistää kansakunnan kielen viljelyä ja luoda sillä kielellä olevaa kirjallisuutta sekä alemmille että sivistyneille kansanluokille.

Tästä on katsottu alkaneen varsinainen kansallisromantiikka. Siten tehdään ero Turun Akatemian päivien kansanrunousharrastuksesta, jonka katsotaan päättyneen ns. Turun romantiikan päähahmon A. Arwidssonin siirtymiseen Ruotsiin vuonna 1823. Arwidssonin symbolisen Ruotsiin siirtymisen lisäksi periodisointia on ilmeisesti helpottanut Akatemian siirtyminen Helsinkiin vuonna 1827.

Hannes Sihvo lainaa ruotsinkielisten perustaman Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran esimiehen puhetta seuran vuosikokouksessa 1836. Puhe kuvaa romantiikan vaikutuksen alla elävän eliitin tunnoista folkloristisessa vaiheessa. Puheen ytimeksi osoittautuu tiedostetun tasavertaisen sivistysaseman etsiminen muiden eurooppalaisten historiallisten kansojen rinnalla:

"Suomalaisten muinaisrunojen aarteella --- on niin suuri merkitys, että kotimainen kirjallisuus sen kautta ei ainoastaan ole äärettömästi rikastunut, vaan melkeinpä saavuttanut eurooppalaisen aseman. Ei ole liian rohkeata lausua, että tämä kirjallisuus vasta nyt on kehdostansa noussut. Suomi, näiden kertomarunojen omistajana, on kohonneella itsetunnolla oikein oppiva käyttämään muinaisuuttaan ja siten myös tulevaista hengenkehitystään. Se voi sanoa itsellensä: 'minullakin on historia.”

Perinteisessä jaottelussa runebergiläistä idealismia seurasi 1840-luvulla Elias Lönnrotin folkloristinen realismi. Jos muutosta pohtii kansallisen näkökulmasta, se merkitsi kansallisen ajattelun läpimurtoa eliitin puhemiesten parissa. Kalevalan toisen painoksen esipuheessa (1849) Lönnrot piti karjalaisia nimenomaan suomalaisina. Tästä havainnosta - joka ensimmäisen kerran ilmaistiin jo 1830-luvulla - oli vielä matkaa siihen, että Karjala olisi osa Suomea, tai paremminkin Suur-Suomea.

Ensimmäiseksi esitetyt perusteet Karjalan kuulumisesta Suomeen olivat juuri kielellisiä, mutta myöhemmin (mm. Topelius 1855) otettiin mukaan myös maantieteelliset perusteet. Kuitenkin piti odottaa 1880-luvulle asti ennen kuin Karjala todisteltiin olennaisesti Suomeen kuuluvaksi osaksi geologian, kasvitieteen, metsätieteen, muinaistutkimuksen, kansatieteen, historian, suomen kielen tutkimuksen, suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen, kansanrunoudentutkimuksen ja kaunokirjallisuuden keinoilla. Tämän mukaisesti aikakautta nimitetään usein karelianismiksi.

Vanhalla Kalevalalla (1835) ja Uudella Kalevalalla (1849) oli suuri ero. Vanha Kalevala oli ollut eliitille varhaisen kansallisen itsetunnon symboli, kun se oli merkinnyt "jäsenlippua kansojen seuraan". Suomalaiset olivat saaneet kuvitellusta suuresta menneisyydestään tukea pyrkiessään valtiolliseen ja sivistykselliseen nousuun. Käännöksien myötä Kalevala oli ensimmäinen kulttuurinen vientituote. Kotimaisesta bestselleristä ei kuitenkaan voida puhua, koska ensimmäinen 500 kappaleen painos riitti kahdeksitoista vuodeksi.

Varhaisimpia merkkejä kansallisromanttisen ajattelun muuttumisesta kansallis-poliittiseksi voidaan ehkä kuulla vuonna 1841 Fabian Collanin esittämistä teeseistä. Samalla ne heijastelivat näkemystä suomalaisten asemasta Euroopan kansojen joukossa:

"Runeberg on vain runoilija ja vaikuttaa vain taiteen alalla, mutta Lönnrotia on pidettävä suomen kielen ja suomalaisen kansallisuuden vapauttajana. Hän on kirvoittanut sen lumouksen, joka raskaana painaa koko kansaa, niin että se voi kerran astua Euroopan eteen ja sanoa: me olemme kansakunta."

Collanin esitystä ei kuitenkaan voi pitää esimerkkinä prenationalistisesta (poliittisesta) ohjelmallisuudesta. Sen sisältö on tulevaisuuteen viittaavassa toteamuksessa sivistystehtävästä, jonka jälkeen sivistyksellinen ehto kansakuntaisuudelle voitaisiin katsoa täytetyksi.

Kysymys oli siis kirjallisuuden (ja kirjallisen eliitin) olemassaolosta. Sen perusteella perustavaa laatua oleva yhtälö kansakunta = kansa ei toteutunut, vaan enemmänkin kyseessä oli yhtälö kansakunta = kulttuurinen eliitti.

Toisin sanoen kansakunta-kansaksi riitti sivistyneen yläluokan olemassaolo. Collanin tulkinnassa Porvoon tapahtumat vuonna 1809 eivät olleet nostaneet Suomea "kansakuntana kansakuntien joukkoon", se tapahtui oikeastaan vasta 1854 Yrjö-Koskisen puheessa Vaasassa. Vasta kulttuuriset voimannäytteet merkitsivät yleisesti hyväksyttävissä olevan kansakuntaisuuden asteen saavuttamista. Voitaisiin nykykielellä ehkä puhua kulttuurisesta kilpailukyvystä.

Kansallisromantiikan harjoittamasta estetiikasta "kansallisen herätyksen" etujoukko siirtyi 1840-luvulla aktiivisen kieli- ja kansallisuuspolitiikan harjoittamiseen. Jos aktiivinen poliittinen ohjelma sitten ulottui laajoihin kansankerrostumiin, on kyseessä hypoteesimme mukaan Hrochin B-vaiheeseen siirtyminen.

Tämä ei kuitenkaan ollut itsestään selvää, vaikka Collanin folkloristiselta linjalta siirryttiinkin snellmanilaiselle, joskus nationalistisena pidetyn argumentoinnin pohjalle. Herman Kellgren tiivisti osakuntalaisille usein toistetun ohjelmansa antamalla ylioppilaille tehtävän vuonna 1846: "sivistyneet on kansallistettava, kansa on sivistettävä".

Toisin sanoen kansallistunto ei ollut saavuttanut vakiintunutta asemaa edes sivistyneistön, saatikka kansan parissa. Minkäänlaisesta nationalismista ei siis voida puhua. Ohjelma ei ollut myöskään poliittinen: kansanrunouden tutkiminen ja suomenkielisen valistuksen sekä kirjallisuuden vienti kansan ulottuville ei riitä poliittiseksi ohjelmaksi, vaikka esimerkiksi Matti Klinge on ollut valmis tätä esittämään.

Kellgrenin ohjelman toteutumista voidaan nähdä kansalle suunnatuissa ylioppilaiden toimittamissa lukupaketeissa, joita Snellman - hänelle tyypillisesti konservatiivisella, mutta vain hyvin vähän nationalistista pioneeria muistuttavalla tavalla - vastusti: Lukemisto ilmestyi vuosina 1845 ja 1847. Sanomalehti Suometar alkoi ilmestymisensä vuonna 1847. Viipurissa ehdittiin jo 1840-luvulla perustaa ensimmäiset kansankirjastot. Nämä saavutukset eivät selvästikään ole osoitus poliittisen ohjelman toteutumisesta.

Jos Runebergin Hirvenhiihtäjät vuonna 1832 oli kansallisromanttisen suomalaisuuden esille tuoja ja siten Hrochin A-vaiheen kulttuuriteos, niin Kalevalan toinen painos vuonna 1849 oli B-vaiheen eepos, kansallinen vientituote Euroopan kulttuurimarkkinoille ja myöhemmän poliittisen suur-suomalaisuuden projektin, karjalaekspansion kulttuurinen perustelu. Hrochilaisen C-vaiheen kulttuuriartefaktiksi asettautuu Topeliuksen Maamme-kirja vuodelta 1875. Vasta siinä nationalistinen aatemaailma tavoittaa ytimensä. Se on suurille joukoille tarkoitettu kansallinen historiateos, jossa kansallinen ylittää kaikissa vaiheessa historiallisen.

J. V. Snellman ajoi Saima-lehdessään kansallisen kirjallisuuden nousua. Sitä piti kirjoittaa suomeksi ja vain suomeksi. Tämä ei tietenkään estänyt Snellmania itseään kirjoittamasta ruotsiksi tai muilla sivistyskielillä. Tätä on selitetty sillä, että "vain ruotsiksi oli mahdollista ravistella ruotsinkielistä sivistyneistöä".

Yhtä todellinen syy on se, ettei suomen kieli ollut filosofisiin ja poliittisiin tarkoituksiin riittävän kehittynyttä, vaan siitä puuttui asian vaatima perussanasto. Tämähän oli havaittu jo 1830-luvun alussa, kun Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran pöytäkirjoja oli yritetty pitää suomeksi. Sanaston puuttuessa yritys loppui lyhyeen ja pöytäkirjat tyydyttiin kirjoittamaan kaikkien hyvin ymmärtämällä kehittyneellä kielellä. Pöytäkirjat kirjoitettiin ruotsiksi.

Venäjällä vaikutusvaltainen valistusministeri Uvarov oli pyrkinyt tiukkaan sensuuriin jo 1830-luvulta lähtien. Erityisesti hän vastusti kansaa varten tehtyjä halpoja kirjoja ja lehtisiä: erityisesti ranskalaisten sosiaalisten romaanien pelättiin lietsovan vallankumouksellista mielialaa. Samasta syystä myös rahvaan valistamisen aloittamista pitäisi lykätä.

Väitteeni kuuluu, että juuri tähän uvarovilaiseen politiikkaan kaatui myös Snellmanin Saima, jossa Snellman oli suositellut Sayn ja muiden lännessä suosittujen ranskalaisromaanien kääntämistä Suomen kansalle. Saima lakkautettiin vuonna 1846 "kommunistisena" - ei siis "kansallisen" propagandan vuoksi - ja Nikolai I kiristi otettaan muuhunkin Ruotsin kautta suuriruhtinaskuntaan tulevaan läntiseen propagandaan "hulluna" vuotena 1848.

Miten on sitten ymmärrettävä Snellmannin 1840-luvulla esittämä vastustus ylioppilaiden kansalle tekemiä lukemistoja kohtaan? Oliko se taktinen myönnytys Uvarovin ohjelmalle omien vastoinkäymisten jälkeen vai pelkäsikö Snellman ehkä yhä kireämpää sensuuripolitiikkaa, joka asettaisi hänen oman politiikkansa tulevaisuudessa entistäkin ahtaammalle? Kysymyksiin ei voi esittää vastausta, sillä Snellmanin ja Uvarovin suhdetta ei ole tutkittu. Snellman on aina haluttu nähdä vain läntisestä perspektiivistä. Uusi koottujen teosten sarja ei tuo tähän vastausta, sillä sen näkökulma on aivan yhtä läntinen kuin entinenkin.

Vuonna 1850 julkaistiin samaten liberaalisten aatteiden etenemisen tukahduttamiseksi annettu sensuuriasetus. L. G. von Haartman ohjasi uvarovilaisittain myös tullilaitosta tiukempaan painotuotteiden valvontaan:

"Koska on ollut aihetta epäillä, että demokraattis-sosialistinen liike, joka on tullut jo naapurimaihinkin, yrittää levittäytyä meidänkin seudullemme ja täällä kuohuttaa ja viekoitella mieliä häiritäkseen ja vähentääkseen rakkautta Hallitsijaa ja vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä kohtaan, joka on kuitenkin suomalaisen kansanluonteen pääpiirre, on tästä lähtien tarpeellisempaa kuin aiemmin myös tullilaitoksen puolelta vakavasti ja valppaasti valvoa, ettei yleiselle ajatustavalle vahingollisia kirjoituksia ja painotuotteita tuoda maahan."

Haartman pyysi af Bruneria – ja samalla Uvarovin poliittista linjaa seuraten - kiinnittämään erityistä huomiota "sosialistista, tasavaltalaista tai anarkistista pyrkimystä" sisältäneisiin Eugene Sue'n kirjoituksen käännökseen (Folkets mysterier) ja Tukholmassa ilmestyviin sanomalehtiin Folkets Röst ja Reformen.

Yliopiston osakunnat lakkautettiin ennaltaehkäisevänä toimenpiteenä 1852. Poliittisen läntisiin liberalistisiin ja sosialistisiin aatteisiin kohdistuvan valvonnan kiristäminen ei kuitenkaan merkinnyt suomen kieleen kohdistunutta vainoa, vaan päinvastoin ensimmäinen suomen kielen professuuri perustettiin vuonna 1851, jolloin M. A. Castren nimitettiin virkaan, vaikka viran vakinaistamista ilmeisesti poliittisista syistä lykättiinkin vuodella.

Poliittinen aktuelli tilanne yhdessä hallinnollisesti erinomaisen järkevän siirtymäajan kanssa oli todennäköisesti syynä myös siinä, kun vuonna 1851 annettu päätös, minkä mukaan tuomioistuimissa ja virastoissa viran saavien tuli omata suomen kielen taito, määräsi asetuksen tulevan voimaan vasta vuonna 1856.Väitteeni on, että kulttuurieliitin 1840-luvulla alkanut politisoituminen hidastui Venäjän politiikan muutosten myötä - erityisesti slovofiilisen nationalismin synty Venäjällä nostatti riittävän tunteen: suuriruhtinaskunnassa vasta uusien historianäkemysten läpimurto (Yrjö-Koskinen 1865), kansanopetuksen synty ja laajeneminen (Topeliuksen Maamme-kirja 1875, nuorisoseuraliike 1870-luvulta eteenpäin) sekä fennomaanisen puoluepolitiikan realisoituminen luovat edellytykset kulttuurieliitin radikaalistumiselle. Hrochilaiseksi C-vaiheeksi, joukkoliikkeeksi tämä kehittyy vasta vuosisadan vaihteessa - ääripäänään 1905 liikehdintä, realistisemmin Helmikuun manifesti nationalistisine aktiviteetteineen. Mutta näihin kuvioihin on palattava joskus myöhemmin.

Levotonta liikahtelua

Syvä uni päällä ja ydinjatkos saa vielä olla ihan rauhassa. REM ei konsertoi aivoissani tänä aamuna. Mutta yht'äkkiä tajunta alkaa koputtaa ja sumun keskeltä nousee ääni, jonka sävy ei ole niitä miellyttävimpiä.

Huutomyrsky pauhaa kuin ne kuuluisat aamuisin rääkyvät pikkulinnut. Kohottaudun tarpeelliset kaksi senttimetriä ihmetelläkseni äänellistä tsunamia, joka on löytänyt pohjoisen piilopaikkani. Vesilasi on lapsen huoneessa kaatunut... Lattialla on lätäkkö... Jalat kastuneet... Sukat kastuneet... Kuinka joku ei voi huomata...

Minuutin kuluttua, paapatuksen jatkuessa, herääminen tuottaa vastareaktion. Tavoittelen mielessäni ääneeni tukahdutettua raivoa ja vihjaan, kuinka toinen reagoisi, jos hän joka aamu joutuisi heräämään inhimillisesti katsoen liian varhain siihen, että toinen raivoaa sänkysi vierellä jostakin mitätöntä mitättömämmästä asiasta, ja vieläpä semmoisesta, johon tämä äänellisen väkivallan uhri ei ole mitenkään syypää. Raivon painotus sanalla joka aamu.

Jokin tajunnan piilosyövereistä estää minua sanomasta muuta kuin ihmetteleviä lauseita. Kömmin pystyyn. Aamutoimet ovat näemmä tänään sujuneet tavallista sutjakammin. Vastaan tulee tämä synkeänmusta hahmo. Silloin muistan.

"Onnea kaksikymmentäneljävuotiaalle. Toisen kerranhan sen vasta täytät?"

Capitolista vaatekauppa?

Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa tänään vastustettiin ansiokkaasti elokuvateatteri Capitolin (Forum 1) muuttamista vaatekaupaksi, mikä on kiinteistön omistavan liikekiinteistöyhtiön tavoitteena.

Googlasin ja välimuistista irtosi tämmöinen Kaupunginmuseon lausunto, jossa muutosta samaten vastustetaan. Hyvä kaupunginmuseo! Kaupunginmuseon antamat lausunnot löytyvät muuten heidän nettisivuiltaan doc-muodossa.

Kaupunkisuunnitteluvirasto

"Kaupunginsuunnitteluvirasto
Asemakaavaosasto
PL 2100
00099 Helsingin kaupunki

Lausuntopyyntö 15.11.2004, Dnro 271

LAUSUNTO FORUM ELOKUVATEATTERIN (ENT. CAPITOL) PÄÄSALIN KÄYTTÖTARKOITUKSEN MUUTOKSESTA LIIKE- JA MONITOIMITILAKSI, MANNERHEIMINTIE 16.A. (Kamppi 4/64/17)

Kaupunginmuseo on tutustunut Arkkitehtitoimisto Kari Hyvärinen Oy:n laatimiin ja 25.6.2004 päiväämiin Forum-korttelissa sijaitsevan Fastighet Ab Silvertärnan muutoksen luonnospiirustuksiin ja esittää pyydettynä seuraavaa.

Arkkitehti W. G. Palmqvist suunnitteli elokuvateatteri Capitolin 1925. Elokuvateatteri rakennettiin tontin sisäosaan. Rakentajana toimi rakennusliike Jalo N. Syvähuoko. Arkkitehti Hilding Ekelund vastasi teatterin sisätilojen suunnittelusta. Ajan merkittävimmät taiteilijat tekivät teatterin koristelun: salin katon al secco maalaukset taiteilija Toivo Vikstedt, reliefimedaljongit Gunnar Finne ja Göran Hongell sekä Gunnar Forström. Elokuvateatteri julkaistiin Arkkitehti-lehdessä 5/1928.

Elokuvateatteri avattiin yleisölle 26.10.1926. Uusi elokuvapalatsi Capitol oli valmistuessaan Suomen suurin ja ajanmukaisin teatteri. Siellä oli 938 katsojapaikkaa, joista noin kolmasosa oli sijoitettu lehtereille. Alusta lähtien Capitol oli elokuvatekniikan kärjessä ja siellä esitettiin äänielokuva ensimmäisenä Suomessa. Gustaf ja Larissa Molin omistivat teatterin vuosina 1926-46. Sodan jälkeen elokuvateatteri siirtyi neuvostoliittolaiseen omistukseen (Oy Kosmos Ab) ja se toimi neuvostoelokuvan näyttämönä Suomessa. Teatteri entistettiin vuosina 1982-85. Teatterin kupoli ja sen maalaukset vaurioituivat tulipalossa 1984. maalaukset rekonstruoitiin korjauksen yhteydessä.

Bio Capitol (vuodesta 1985 Forum) on 1920-luvun klassismin merkittävä kokonaistaideteos, jossa elokuvalle luotiin juhlavat puitteet. Kokonaisuus koostuu tilasarjoista ja suuresta salista nousevine katsomoineen ja tilojen ajanmukaisesta koristelusta, joiden toteutukseen osallistuivat 1920-luvun merkittävimmät taiteilijat. Capitol oli niitä harvoja elokuvateattereita, jotka säilyivät alkuperäisessä käytössään ja asussaan 1980-luvun muutoksissa. Tällöin suuria elokuvateattereita lakkautettiin tai niiden saleja jaettiin pienemmiksi teattereiksi. Capitol, Forum 1 on pisimpään Helsingissä toimineita elokuvateattereita ja vanhin suurista elokuvapalatseista.

Professori Vilhelm Helander kirjoittaa Hilding Ekelund –monografiaan (Hilding Ekelund (1893-1984) arkkitehti, Suomen rakennustaiteen museon monografiasarja 1997) sisältyvässä artikkelissaan "Hilding Ekelund Suomen arkkitehtuurin eturintamassa": "Bio Capitol (1926) on aikansa pisimmälle vietyjä interiööriteoksia, sellaisena Ekelundin pääteos ja suomalainen vastine Gunnar Asplundin Skandia-teatterille Tukholmassa. Dekoratiiviset elementit, suorastaan leikkisyys loihtivat luontevat puitteet tälle elokuvan lumoukselle omistetulle uudelle rakennustehtävälle. Ekelundin klassisen arkkitehtuurin opinnot ja detaljoinnin taito pääsivät oikeuksiinsa tässä työssä." Bio Capitolin mosaiikkitöissä mm. näkyy suoraan Ekelundin Italian-matkan vaikutteet.

Viime vuosina sisätilojen suojelu on entistä laajemmin tullut ajankohtaiseksi. Opetusministeriö asetti 25.9.2002 työryhmän selvittämään kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden julkisten ja yksityisten sisätilojen suojeluun, hoitoon ja kehittämiseen liittyviä kysymyksiä. Vuonna 2003 julkaistussa loppuraportissa Sisätilojen suojelu työryhmä kiinnitti huomiota mm. siihen, että nykyinen lainsäädäntö tarjoaa rajalliset mahdollisuudet sisätilojen suojelulle. Museovirasto jatkaa sisätilatyöryhmän työtä kartoittamalla arvokkaita ja suojelun arvoisia sisätiloja mm. elokuvateattereita koko maan laajuisesti.

Voimassa olevassa asemakaavassa (1982) Forum 1 (Capitol) on suojeltu merkinnällä sr-1: Rakennustaiteellisesti ja kulttuurihistoriallisesti arvokkaan rakennuksen osan rakennusala. Rakennuksen osaa ei tason +24.00 alapuolella saa purkaa eikä siinä saa suorittaa sellaisia lisärakentamis- tai muutostöitä, jotka tärvelevät sisätilojen rakennustaiteellista tai kulttuurihistoriallista tyyliä. Mikäli rakennuksessa on aikaisemmin suoritettu tällaisia toimenpiteitä, on rakennus lisärakentamis- tai muutostöiden yhteydessä pyrittävä korjaamaan rakennuksen tyyliin hyvin soveltuvalla tavalla.

Kaupunginmuseolla ei ole ollut käytettävissään elokuvateatterin rakennushistorian tarkkoja tietoja esimerkiksi säilyneisyydestä ja 1980-luvulla uusituista rakenteista. Rakennushistoriallista selvitystä ja inventointia ei kohteesta ole tehty.

Capitolin kulttuurihistoriallinen arvo on sidoksissa sen lähes 80 vuoden ajan jatkuneeseen alkuperäiseen käyttöön elokuvateatterina, joksi se rakennettiin käyttäen maan parhaita suunnittelijoita ja taiteilijoita. Kaupunginmuseo esittää, että salin nouseva katsomo säilytetään, eikä sitä tasata edes myöhemmin purettavissa olevalla ratkaisulla. Nyt suunnitellun käyttötarkoituksen myötä elokuvateatterin tilallinen luonne hämärtyisi. Kaupunginmuseon näkemyksen mukaan suojellun salin kulttuurihistoriallisen arvon säilymistä tukee nykyinen käyttötarkoitus, johon salin historiallinen arvo erityisesti kytkeytyy. Kaupunginmuseo ei puolla sekä arkkitehtuurin että Suomen elokuvahistorian kannalta erittäin merkittävän salin käyttötarkoituksen muutosta liike- ja monitoimitilaksi.

Tiina Merisalo Anne Mäkinen

museonjohtaja kulttuuriympäristöyksikön päällikkö

Liitteet Asiakirjat palautetaan

Tiedoksi Museovirasto, rakennushistorian osasto

Rakennusvalvontavirasto"

Kansakunnan synnyn ehtoja 1800-luvulla III

Aiemmat saman teeman jutut:

• Kansakunnan synnyn ehtoja 1800-luvulla I


• Kansakunnan synnyn ehtoja 1800-luvulla II

Huom! Lainaan tässä paljon Osmo Jussilan vanhempia teoksia: uusin (2004) Suomen suuriruhtinaskunta 1809-1917 on yhä lukupöydällä - se voi aiheuttaa myöhempiä päivityksiä tähän tekstiin.

Toinen ehto: Kansakunnan yhteys valtioon

Toinen Eric Hobsbawmin nimeämä ehto kansakuntaistumiselle oli 1800-luvulla yhteys olemassaole­vaan valtioon (tai vastikään kuolleeseen valtioon). Tarkastelkaamme siis valtio-tradition merkitystä 1800-luvun kansakuntaistumisen yhteydessä Suomen suuriruhtinaskunnaksi.

Kansallismieliset historiankirjoittajat ovat yleisesti katso­neet Suo­men tulleen valtioksi (tai kansa­kunnaksi) Alek­sante­ri I:n (1777 - 1825) ja suomalaisten Porvoon maa­päivillä (joista selvästi­kin tar­koitushakuisesti käytetään nimitystä valtiopäivät) teke­män sopimuksen tai keisarilli­sen julistuksen perusteel­la.

Osmo Jussilan mukaan valtio­asia tuli laajaan keskuste­luun mukaan vasta vuosisadan puolivälissä, jolloin kansa­kunnan tekemi­nen (raken­tami­nen) aktu­alisoitui kansallis­mielisten poliittis­ten aktiivi­en edelläkä­vijöiden parissa. Suomen oikeus, kuten asia halut­tiin ilmaista, muodos­taa poliit­tinen yksikkö, kansakunta, perus­teltiin suhteella valtioon, joka sanottiin perustetuksi vuonna 1809 Porvoos­sa. Näin Porvoon maapäivien yhteyteen rakennettiin myytti "Porvoon valtiopäivistä". Kyse oli siis historiapolitiikan tekemisestä: historiaa ja sen tulkintaa käytettiin hyväksi poliittisesti. Kuten Jussila toteaa, esimerkiksi ilmaisu "korotetaan kansakuntien joukkoon" sai merkitystä vasta kun historioitsija Yrjö Koskinen (myöh. aateloituna Yrjö-Koskinen) antoi sille huomiota virkaanastujaispuheessaan Vaasan lukiossa 1854 . (Jussila 2004, 78-79)

Suomen väittäminen valtioksi maaliskuun 29. päivänä vuonna 1809 Porvoon kirkossa annetun keisarillisen julis­tuksen perus­teella voi kuitenkin olla vain "kansalli­siin" tarkoituk­siin sopi­vaa propa­gan­daa. Yli 600 vuotta Ruotsin provinssin asemassa ollut alue (kuusi "maakuntaa") oli liitetty Venä­jään Haminan rauhas­sa 17.9.1809.

Todellisuudessa suuri­ruhtinas­kunta ei voinut olla valtio silloisten eikä nykyisten ehtojen mu­kai­sesti yksin­ker­taisesti siksi, ettei sillä ollut valtion sta­tuk­seen vaaditta­vaa suvereniteet­tia järjestyksen­pidon tai insti­tutionaalisen raken­teensa puolesta. Niinpä myöskään toiset valtiot eivät pitä­neet Venäjän valtakunnan osaa, Suomen suuriruhtinas­kuntaa, valtiona. Ne eivät pyrkineet suuriruh­tinaskunnan kanssa valtiollisiin suhtei­siin, koska ei ollut olemassa poliittista yksikköä, jonka kanssa suhteita olisi voinut solmia. Suuriruhtinas­kunta oli erillinen poliitti­nen yksikkö vain Venäjän valta­kunnan osasena. Eikä sekään ollut itsestään selvää. Poliit­tinen yksikkö Suomesta tuli vain hallintoelimien kehittymi­sen kautta. Sitä ennen suuri­ruh­tinaskunta oli tarpeen vain taloudel­lisena yksikkö­nä, fi­nanssivaltiona.[1]

Termi kansakunta löydetään jo Agri­colalta. Agricolal­la kansakunta tarkoitti selvästi maa­kuntaa tai syntymäpaik­kaa eu­rooppalaisten ja jo klassisten roomalaisten esikuviensa tavalla. Toivo Paloposken mu­kaan 1700-luvun Ruotsissa ja Suo­messakin katsot­tiin, että suuriruhtinaskunnassa asuvat suomalai­set olivat erilli­nen "kansakunta". Ruotsin valtakunnassa oli svealaisten ja götalaisten lisäksi myös "suomalainen kansakunta".[2] Sa­manlainen näke­mys vallitsi myös Venä­jällä. Kansallismielisen historioitsijan Aulis J. Ala­sen mukaan venä­läi­nen diplomaatti Panin totesi jo vuonna 1750 suo­malais­ten vapaaeh­toi­sesti liitty­neen Ruotsiin. Suomalaiset olivat jo aikai­sem­min pitäneet omia sääty­ko­kouksiaan.[3] Näissä molemmis­sa näkemyk­sis­sä suoma­lai­sten muodostama kansakunta on tietyllä (tarkemmin mää­rittelemättömällä) alueella asuva kansa. Lausumat eivät kuiten­kaan kerro mitään siitä, mikä tämän kansan muodos­ti, ketkä siihen kuuluivat.

Palo­posken ja Alasen esimerkkien vakuuttamana Osmo Jussila on päätellyt, ettei Suomen pitämistä "kansa­kun­tana" jo vuo­den 1808 sodan aikaisissa venäläis­ten julis­tuksissa ja asiakir­joissa pidä ihmetellä. Keisari Aleksan­teri I otti titulatuu­riinsa jo "valmiin" suu­riruhtinas­kunnan ar­voni­men. Jussi­lan mu­kaan Suomella oli 1800-luvun alussa paitsi suuriruhtinas­kun­nan ominai­suus, myös jonkin­laisen "valti­on" luonne. Jussila kutsuu sitä eurooppalaisen esi­merkin mukaisesti ruh­tinasvalti­oksi tai "fi­nans­si­valtiok­si".[4]

"Finans­sivaltio" oli (keskiajalta periytyvä) ruhti­naan ta­lous- tai ah­taam­min määri­telty­nä vero­tushallintokoneisto. Finanssival­tion ero maa­kuntaan tai lääniin oli juuri siinä, että sillä oli oma talous, budjetti ja keskushallintokoneis­to. Kuvernööri kanslioi­neen ei tähän riittänyt niin kauan kuin verotus ja finans­sihallin­to puuttui­vat. Tällainen "finanssivaltio" oli hallitus­koneis­to, joka oli suurempi kuin mitä pelkkä kuverne­mentti olisi tarvinnut. "Finanssivaltiolla" oli oma me­nosään­tönsä, "staat­ti" ja halli­tus­kon­selji maa­kuntien hal­linto­jen yhdis­tyspaik­kana. Tässä ajatte­luku­viossa valtio ja provinssi eivät vält­tämättä sulje pois toisi­aan. "Valtiolli­nen" ja "sääty­hal­linto" olivat kaksi eri asiaa. "Valtiolli­nen" kuului ruhtinaal­le, jota Suomen suuriruhtinaskunnas­sa hoiti keisa­rin asettama ken­raa­likuvernööri. "Säätyjen" maa­ilma - joka keskit­tyi maa­han ja sen omista­miseen - oli "valtiolli­sen" ulko­puo­lella. Niin­pä valtiota (staat) on turha etsiä Por­voon maapäiviltä, joita erheellisesti on tavattu kansallisen näkemyksen mukaisesti kutsua "valtiopäiviksi”. Maa­päivillä (land­tag) maan­isä (lans­fa­dern) kohtasi yhdis­tysak­tis­sa (fö­re­ningsak­ten) maansää­dyt (land­stän­der) ja maan (Land­schaft). Vuo­den 1808 - 1809 lähteis­töstä val­tio-termi onkin Jussilan mukaan onnis­tuttu löytä­mään vain halli­tuskon­seljin oh­jesäännön johdan­nos­ta. Vuoden 1809 valtio - sikäli kuin siitä kannattaa puhua - on siis olen­naisesti ta­loudelli­nen yksikkö.[5]

Suomen siirty­minen Ruotsin "parla­mentillisen" englantilaistyyp­pisen kuningasvallan alaisuudesta Venäjän autokraattisen keisari­vallan alaisuu­teen oli hallinnollispoliittisesti ajatellen verrattain suuri muu­tos. Suomen säätyko­kouksi­en näkökulmasta taannuttiin kerralla 1500-1600-luvun vaihteen alueellisiin säätyko­kouksiin, maa­päiviin.[6] Näin Jussila todistaa, että Porvoon maa­päivät 1809 eivät siis mil­lään muotoa ole osoitus modernista valtioke­hityksestä, niin kuin kansallisessa kirjallisuudessa on usein uskoteltu.

Jussilan argumentti saa tukea myös Seppo Tiihosen esiin tuo­masta näkemyksestä, että patrimoniaalisesti[7] alamaisi­aan hallin­nut hallitsija oli 1800-luvun alun suuriruhtinas­kun­nassa Suo­men suuriruhtinaskunnassa reaali­historialli­sesti yhtä vahva maaomaisuutensa ja ihmistensä herra kuin keskiajal­lakin. Herruus ei riipu siitä, oliko valta alkupe­räistä tai joh­det­tua, kuten ei siitäkään, oliko omistus yksi­tyisoikeu­dellista vai julkisoikeudellis­ta.[8]

Tavallisin aikalaisnäkemys oli, että Suomi oli Venäjän voittomaa, joka oli saanut oikeu­tensa lahjana keisarilta. Aikalaisnäkemyksen mukaan Porvoossa ei tehty "hallitussopimusta", jossa Suomen säädyt olisivat olleet toinen sopijapuoli. Yleisempi näkemys oli, että keisari oli tehnyt tahtonsa mukaisen yksipuolisen aktin. Tämä kanta lienee ollut syynä siihen, että Suomen asi­ain komi­tea yrittikin saada Aleksan­terin vuonna 1819 vahvis­tamaan maan "oikeudet ja konsti­tuti­on".[9] Samanlaisia yrityksiä tehtiin keisarin vaih­­dut­tua.

Markku Tyynilä on osoittanut, ettei hallitus­konselji ollut edes valtiosääntöisessä merkityksessä mikään hallitus. Konseljin ohjesääntö rakennettiin Por­voossa käytännöllisiä tarkoituksia varten.[10] Raimo Savolai­nen puolestaan tote­aa, ettei myöskään Suomen eri­tyisasemaa korosta­va Keisa­rilli­sen Suomen senaatti voinut olla hallitus de facto, vaan toimeenpanovalta pysyi Venäjän itsevaltai­sella keisarilla. Eng­lannin, Ranskan ja Saksan perustus­lailli­sen monarkian puitteissa toteuttavan modernin minis­terika­binetin tapaista instituutiota ei suuri­ruhtinaskunnassa ollut.[11] Taimi Tor­vi­sen mu­kaan hallitus sai senaatinomai­sia piirteitä vain, kun se toimi hallitsijan neuvonantajakun­tana. Keisari ei missään asiassa ollut velvollinen tiedus­telemaan senaatin mielipidettä.[12]

­Daniel Boëthiuksen luonnonoikeudel­lisia val­tiote­oreet­tisia käsityk­siä ei pidetty mahdollisena soveltaa Suomen suuriruhtinas­kun­taan. Suu­riruhtinaskunnalta puut­tui suvereenisuus.[13] Myöskään kysymys siitä, oliko Suomi valtio vai provinssi, ei ollut Jussilan mukaan tärkeää ennen 1850-lukua. Tosin Fred­rik Stjernvall totesi jo vuonna 1811 kysy­myksen Suo­men omasta armeijasta ratkaisevan, olisi­ko Suomi "yksi Venä­jän alaisista valloitetuista provinsseis­ta, vai sen kanssa yhtei­sen hallituksen alainen, porvarilli­sen vapautensa, lakiensa ja konstitution­sa puo­lesta erillinen valtio".[14] Stjer­nvallin ajassaan poikkeuksellinen käsitys on sinänsä lähellä hyväksyttävis­sä olevaa (mo­dernin) valtion käsitystä. Se on kuitenkin esitetty tulevaisuuteen viittaavassa kysymysmuodossa, ei jo tapahtuneena.

Sen sijaan taloudellisena entiteettinä, Jussilan sanoin finanssi- tai vero­val­tiona Suo­mes­ta puhu­taan jo 1810-luvulla. Turun yli­opiston profes­sori Daniel Myreen mää­ritteli sen seuraavasti: valtiolaitos on kansa­kun­nan luoma poliittinen orga­ni­saatio, joka oli ole­massa kansa­kun­taa varten, eikä päin­vas­toin. Suomessa tällainen poliitti­nen organisaatio oli ennen muuta senaatti. Vaikka val­tio­koneisto saattoi Myree­nin mielestä merkitä kansakun­nalle joko edistystä tai taantu­maa, oli valtiossa keskeistä vero­tus­jär­jes­telmä. Jos taas valtio tukahdutti kansa­kun­nan kehi­tys­tä, oli se lak­kautetta­va ja vaihdettava parem­paan, My­reen päätteli John Locken ja Jean-Jaqcues Rousseaun tapaan.­[15]

My­ree­nil­le kan­sa­kunta oli selväs­ti sama kuin ­valtion kan­sa. Mutta ketkä kuuluivat Myree­nin "kansaan"? Kan­sansi­vis­tys ja hengenviljely olivat Myreenin mielestä sidoksissa ensisijaisesti taloudelliseen hyvinvointiin. Kan­sanvalistuk­sen esteenä oli enemmistön käyttämä kieli. "Kansakunnan suuri jouk­ko puhuu omaa kieltään, jota sivistynyt osa tavallisesti – paitsi eräis­sä uskonnollisissa kirjoissa ja yleisissä asetuk­sissa ja kir­joi­tuksissa – ei käytä. Kansakun­nan sivistyneet, virkamies­ten, säätyhenkilöiden ja heidän perheittensä muodostamat luokat puhuvat omaa kieltään, joka sitä paitsi muodostaa lainsäädännön virallisen kielen, mutta jota edellä mainitut eivät ymmärrä." Tällaisen järjes­telmän Myreen toteaa "täydellisesti ehkäisevän edis­tymisen henkisen kehityksen alalla".[16]

Kun pidämme mielessä käsitteellisen lähtökohtamme yhtenäisestä, riittävän sivistyneestä kansakun­nasta - tässä olennai­nen termi – voi vain todeta, että sen toteutuminen Myreenin aikana oli käytän­nössä mahdoton­ta. Mainittu ristiriita oli ylittä­mätön. Myreen ei myöskään ehdot­tanut kumpaa­kaan ajateltavissa olevaa vaihtoeh­toa: ei sitä, että eliitti omak­suisi kansan enemmistön kielen tai että kansa koulu­tettai­siin ruotsin kielen taitavaksi. Sellais­ten väestöksi ymmärrettävää kansaa koskevien ehdotusten aika oli modernis­sa, eikä sen aika ollut tullut vielä 1800-luvun alkupuolella.

Luonnonoikeudellisen käsityksen rinnalla esiintyi 1800-luvun alussa myös orgaaninen valtiokä­sitys. Professori J. J. Tengström kir­joitti 1817:

"Valtio on ja sen täytyy olla organismi, ei velttoa arkipäi­vän elämää, vaan ihmis­ten korkeimpia pyrkimyksiä var­ten".[17]

Tengströmille valtio oli paitsi ulkoinen turvallisuu­den takaava turvallisuus­koneis­to, myös halli­tus, virka­miehet ja kansa edistämässä kai­kille yhteisiä korkeampia päämääriä, ei yksityistä etua. Tengströmin näkemyksessä yhtyvät "maa", "maapäi­vät", "valtio­lai­tos" ja "kansa" hallinto­koneis­toineen. A. I. Ar­wids­sonilla tämä käsitys oli vielä sel­keäm­pi: juuri val­tioksi tule­minen oli samalla kansaksi (ett folk) tule­mis­ta.[18]

Mutta Arwidsson­kin vai­ke­nee siitä, mikä määri­tel­mässä on kes­keistä. Mistä kansa Etelä-Euroopan vallan­kumouksia ihailleen Arwidsso­nin mielestä oikein muo­dostui? Schellingiltä filosofiset ajatukset lainanneen Ar­widssonin ja Venäjään ensimmäisten joukossa lojaalisti suhtautuvan Tengströmin tiiviisti valti­oon liittyvät käsityk­set eroavat kummatkin selvästi saksalaisen nationa­listisen ajattelun kärjessä olleen J. G. Herderin kansakun­nan teoriasta.

Herderille­ kansa­kun­ta, Nation, oli sama kuin kansa, Volk. Kansa­kunnan tär­keim­mät piirteet olivat kuitenkin valtion sijaan kieli, kult­tuuri ja kan­sal­lisen luon­teen­piirteen mu­kaiset aiko­muk­set tai sisäi­nen tunte­mus. Herder ei ajate­llut kansakuntaa ensisi­jaisesti valtiona, vaan hän vastusti suuria valtioi­ta, jotka koos­tuivat "eri kansa­kunnis­ta". Herderille todelli­nen mer­kitys kansakun­nalle oli kan­sa, joka yhdistyi kielen ja kansallis­ten luon­teenpiirtei­den avulla. Kansakunnaksi tulemiseksi kansan ei tar­vin­nut Herde­rin mielestä edes olla sivistys­kansa.[19] Suuriruh­tinaskun­nan oppineilta tällai­nen varhai­nen natio­nalistiseksi ja kan­sasta poliittista voimaa hakevaksi ajatte­luksi luon­neh­dittava näkemys kokonaan puuttui. Se kor­vaantui prag­maattisesti (millä tahansa) valtiolla tai imperiumilla, joka sitten tarvitsi (sivistynyt­tä) kansaa.

Suomen valtion mahdol­li­suu­den teoreettiseen keskus­teluun toi vuonna 1838 Suo­messa aiem­min lääketieteen professo­rina ollut A.I Arwids­sonin, J. G. Linsenin ja I. Ilmonin ystävä, ruotsa­lainen profes­sori Israel Hwas­ser. Mutta meni vielä pitkään, ennen kuin hänen kirjoituksensa (Om Al­lians-tractaten emellan Sverige och Ryssland år­ 1812. Politisk betraktelse öfver Nordens nuvarande ställ­ning)[20] yhteenkietoutu­nut hegelisti­nen ja luon­nonoikeu­del­li­nen sisältö kävi ymmär­rettäväksi suoma­laiselle vallas­sa oleval­le poliittiselle eliitil­le, puhu­mattakaan muusta väestöstä, joka ei tällaisilla ajatuksilla päätään liene vaivannut. Her­deriläi­nen kansa­kun­nan käsite tulee nykyai­kai­sessa mieles­sä teoreettiseen keskuste­luun mukaan paljon myöhem­min kuin puhuminen valtiosta.[21]

Hwasserilla itsellään oli vain hämärä käsitys saamansa nihkeän vastaanoton syistä, ja hän kir­joittikin myö­hem­pien aikojen Paasikiveä muistuttavalla tavalla:

"Tiesin hyvin, että suomalaisilla ei y­leensä ole mitään poliittis­ta ymmär­rystä - mutta että kirjoitus, joka ensimmäistä kertaa julki­sesti puhuu suomalaisista kansakuntana, jolla on ominta­keinen luon­ne ja lujasti perustettu poliitti­nen ole­mus, ei herätä heissä muuta kuin mielipa­han tuntei­ta - on ollut minulle sellai­nen merkki ajattelutavan lat­teudesta, että olen kuin pilvestä pudonnut."[22]

Hwas­ser oli selvästi tuon ajan suomalai­sille ajattelijoille liian herde­riläinen. Israel Hwasserin sopimuste­oreettinen valtiollinen malli hyväksyt­tiin Suomessa vasta vuosisadan jälkipuoliskolla.

Pekka Kuoharisen salanimellä kirjoit­tanut A. I. Ar­wids­son oli vastannut Hwasserille heti kir­joituk­sessaan marras­kuus­sa 1838. Siinä Kuoharinen kumo­si Hwasserin esittä­mät myönteiset arviot Suomen ja venä­jän yhteydestä ja sen vaikutuksesta Suomen valtiolli­seen ase­maan. Uppsa­lan yliopis­ton historian professori Erik Gustaf Geijer yhtyi Kuohari­sen näkemyksiin. Hwas­serin ja Kuoha­risen väittely jatkui vielä seuraavan vuosi­kymmenen alussa keskustelun liik­kuessa Suomen sodan aikaisten uskollisuu­denlupausten, valtiosääntötulkintojen ja lailli­suustulkintojen ympärillä. Uutta Kuoharinen toi esiin tehdessään propa­gandistisen viittauk­sen harjoitetusta talon­pojan tappolinjas­ta Vanhan Suomen alueella. Siellä vallit­se­vat feodaaliset maanomistussuh­teet aiheuttivat vakavia ongelmia talonpo­jille, joiden oli vaikea osoittaa omistavan­sa talonsa.[23]

Ruot­sissa hänen keskustelu­kumppaninsa Olli Kekä­läinen (eli todennäköi­sesti A. I. Arwids­so­n) saattoi hyväk­syä sen sopimus­te­oreettisen osan jo 1840-luvulla. Kekäläi­nen todisteli Por­voon tapah­tumien vuonna 1809 olleen "val­tiotoimes­sa annettu lahja, joka pukeutui sopi­muksen muo­toon". Mutta Kekäläisen valtio oli, kuten J. J. Nord­strö­min opettajal­lakin, professori My­reenillä, vain me­kanis­ti­nen "inrätt­ning" kansakunnan käytössä ja tarpeis­sa. Kuten Osmo Jussila toteaa, "Suo­men valtio" sai odot­taa valtiol­lista olemus­taan J. J. Nord­strö­min valtio-oikeu­den luentoi­hin 1842 ja Snelmannin hege­listisen val­tiofilo­sofi­an läpi­mur­toon asti 1840-luvulla.[24] Tässäkin ajattelun mur­ros näyttää ajoittuvan 1840-luvun alkuun.

Toisin sanoen valtio hyväksyt­tiin heti, kun sen hy­väksy­mi­nen tuli tarpeellisek­si muissa (propagandistisissa) tarkoi­tuksissa. Valtion mukaantulo oli tar­peellis­ta varhai­sen nationalistisen ajatte­lun luo­massa prosessissa: t.s. silloin, kun syntyi ajatusra­ken­nelma kan­sa­kun­nan rakenta­mi­seksi. Tätä kehi­tystä vahvisti val­tiopäivi­en aloit­tami­nen 1860-luvulla, joka toi esiin toisen moder­niin valtioon liitty­vän uuden valtiolli­sen ele­mentin, vetoa­misen äänestä­jiin - kansaan. Sen jälkeen hallitsijat tarvit­sivat nyt kansaa enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Suomessa tämä merkitsi todel­lisen nationalismin edellytyk­senä olevan puo­luepoli­tiikan syntyä.
[1] Osmo Jussila, Maakunnasta valtioksi.
[2]Toivo J. Paloposki, Talonpoikaissäädyn valtiopäiväedustus vapaudenajalla, Historiallisia tutkimuksia, 1961, s. 390
[3]Aulis J. Alanen, Suomen historia vapaudenajalla, s. 339.
[4]Osmo Jussila, Maakunnasta valtioksi, 1987, s. 36.
[5]Jussila 1987, s. 36, 49 - 54. Vrt. esim. Matti Klinge, Senaatin­torin sanoma, Tutkielmia suuriruhtinaskunnan ajalta, Keuruu 1986, s. 9 - 14.
[6]Jussila 1987, s. 41.
[7]Käsitteen takana on latinan patrimonium, isänperintömaa. Erityisesti Pietari I:stä edeltäneenä aikana tsaarin valta ja valtiojärjes­tys perustui maanomistukseen. Suhde alamaisiin oli tällöin yksityisoi­keudellinen, kuten talonisännän suhde lapsiinsa ja palkollisiinsa. Raimo Savolaisen mukaan "patrimoniaaliseen hallitsemiseen kytkey­tyvä henkilökohtainen vallankäyttö kokosi tehokkaasti yhteen ne monet erilaiset ainekset, joista poliittinen toiminta Suomen suuriruh­tinaskunnan hallinnossa koostui. Raimo Savolainen, Suosikkisenaatto­rit, Venäjän keisarin suosio suomalaisten senaattoreiden menestyksen perustana 1809 - 1892, s. 5.
[8]Seppo Tiihonen, Herruus II. Ruotsi ja Venäjä. Hallintohistorial­lisia tutkimuksia 11, Helsinki 1994, s. 324.
[9]Jussila 1987, s. 42 - 44. Suomeen oli saatu tietoja Aleksanteri I:n vapaamielisen linjan jatkumisesta, kun lehdet olivat lainanneet keisarin puheita Puolan valtiopäivillä 1818. Liisa Castrén. Adolf Iwar Arwidsson isänmaallisena herättäjänä. Helsinki 1951, s. 37.
[10]Markku Tyynilä, Senaatti. Tutkimus hallituskonselji-senaatista. Hallintohistoriallisia tutkimuksia 5, Helsinki 1992.
[11]Savolainen 1994, s. 6. Tiihonen 1994, s. 306.
[12]Taimi Torvinen, Autonomian ajan senaatti. Teoksessa Valtio­neuvoston historia I, Helsinki 1978, s. 19.
[13]Vrt. Anderson 1991, s. 7.
[14]Lainaus teoksesta Jussila 1987, s. 62.
[15]Jussila 1987, s. 63 - 64.
[16]Castrén 1951, s. 57, josta myös Myreenin lainaus.
[17]Lainaus teoksesta Jussila 1987, s. 64. Suomalaisten puuttuvasta kansallistunnosta, yleisestä velttoudesta ja jälkikäteen heränneestä kiintymyksestä Ruotsiin puhuu myös C. J. Walleen kirjeessään J. Fr. Aminoffil­le vuonna 1813. Castrén 1951, s. 64.
[18]Jussila 1987, s. 66 - 68.
[19]Kemiläinen 1964, s. 40 -41.
[20]Kirjoitus esitellään tiiviisti teoksessa Junnila 1972, s. 15 - 17.
[21]Jussila 1987, s. 69 - 75.
[22]Lainaus teoksesta Jussila 1987, s. 74.
[23]Junnila 1972, s. 18 - 25.
[24]Jussila 1987, s. 75 - 81.

Kansakunnan synnyn ehtoja 1800-luvulla II

Jatkoa edelliseen kirjoitukseen

Päätelmiä suursuomalaisuudesta

Suuriruhtinas­kuntalaisten mahdollisuus ylittää "kynnys", ja mahdollisuus kokonsa puolesta muodostaa elinkykyinen kokonaisuus parani vuosisa­dan mittaan koko ajan, kasvoi­han väkiluku alueliitokset huomioon ottaen vuodesta 1810 vuoteen 1870 kahteen mil­joonaan, eli kak­sinkertai­seksi.

Kulttuurinationalismin teesejä muistuttava aika­laiskä­sitys 1800-luvun alkukym­menillä oli, että Suo­men kansa saattoi saavuttaa kansakun­taisuuden (ts. "tulla kansa­kun­naksi") historiaansa koskevan tietoisuuden avulla. Se oli vielä 1830-luvulle tultaessa itses­sään epäpoliitti­nen romant­ti­nen pro­jekti. Mutta jos historia kyettiin tavoit­tamaan vain Suomeen liitetyn Karja­lan avulla ja suo­ma­lais­su­kuisik­si mää­ritellyt kansat yhdis­tää, niin oltiin teke­misissä jo ro­mantiikkaa poliittisempien pyrkimysten kanssa. Prena­tiona­listiset militantit puuhamie­het havitte­livat - ainakin sanoissaan - Karja­lan territoriota ja sen väestöä, jotta voitai­siin konsti­tuoi­da jotakin, mitä voi­taisiin kutsua kan­sakun­naksi.

Onkin pantava mer­kille kor­keasti koulu­tetun eliitin parissa tapah­tuva ajattelun muu­tos folk­lo­risti­sesta ja kult­tuurista painottavas­ta kan­san­ru­nous- ja kieli­har­rastuksesta poliitti­seen ekspan­sionis­min mahdollisuuteen, joka on Karjalan ja suomensukuisten kansojen kohdalla havaitta­vissa heti 1840-luvun alussa. ­Paavo Tik­kasen aiem­min siteerattu puhe 1840-luvul­ta mil­joonis­ta, jotka piti yhdis­tää yhdeksi kan­saksi, on varhainen osoitus kansakuntaisuuden "kyn­nys­periaat­teen" aiheut­ta­masta huo­lesta.

Juuri tämän yhdis­tymi­sen oikeut­tami­seksi nationalisti­sen ajattelun militantit pioneerit (Tikka­nen, Castrén) nosti­vat propagandistisesti perusteluissaan esiin kielet ja kielel­li­set yhteydet.

Nii­den asema ko­ros­tui heidän propagandas­saan, sillä he oivalsivat hyvin, että kansa­kunta­na olemi­sen oikeutuksen saa­neen riittä­vän suuren yksikön kielen tuli olla riittävän kehit­tynyttä myös sivis­tykselli­sessä mielessä. Siksi pelkkä kyn­nyksen ylittä­minen ei riittänyt, vaan kieltä itseään piti kehit­tää.

Liian pitkälle menevien ajatuskulkujen vuoksi on muistet­tava, että vaati­mukset itsenäisestä Suo­mesta olivat 1800-luvun Suomessa ennen vuosisadan viimeistä neljän­nestä hyvin harvinaisia. Separatistisesta nationalismista ei voi puhua. Varsinkin vanhemmassa 1800-lukua käsitelleessä kirjallisuudessa it­senäi­syys­vaati­muksiksi kuvatut tapaukset osoittautuvat tarkemmin arvioi­den vain ehdotuksiksi, joiden takana oli pyrkimys vahvis­taa itsehallintoa tai lujittaa au­tono­miaa.

Tällaiset itsehallintojärjes­telyt tai liitto­valti­ot eivät olleet 1800-luvun Euroopas­sa poik­keuk­sellis­ia ilmiöi­tä. Suuriruhtinaskunnas­sa suoma­lais­ten it­senäisyys­vaati­mukset ajoittuvat vasta 1900luvun puolel­le. Silloin ne myös saavuttavat osana nationalistista poliittista ohjelmaa jonkin verran myös joukkokannatus­ta.

Niinpä esimerkiksi kun anatomian professori Im­manuel Ilmoni (1797 - 1856) vuonna 1854 tiesi ylioppilasfennomaanien "elättelevän utooppista ja hullua ajatusta itsenäisestä Suomesta", ei kyseessä ollut nationalistises­sa mie­lessä kansalli­nen itsenäi­syyspyrkimys – tai nyky­kielellä kansal­lisen vapau­tusliik­keen alkusanat – vaan kuten Matti Klinge on todennut, jo aiem­min­kin usein toisteltu pyrki­mys vah­vistaa saavu­tettua au­tonomiaa. Myös Emil von Qvante­nin sensuurin kieltämäs­sä pamfle­tissa "Fen­noma­ni och Skan­dinavism" vuonna 1855 pyrittiin sama­ten vain vaihta­maan liit­tosuhde Venä­jään liittosuh­teeksi Ruot­siin. Ruot­sin yh­teydessä Suomen asema olisi vertautunut Ruot­siin uni­oni­suhteessa olevaan Norjaan.[1]

Nyt kuvattua 1800-luvun alun suursuomalaisuutta ei kuiten­kaan pidä yhdis­tää ensimmäisen maailmansodan jälkeiselle nationa­lismille tyypilliseen irredenta-ajatukseen. E­des karelianis­miksi kutsuttu­na aikana 1890-luvulla Karja­lasta ei tullut nationalistista irredentaa, vaikka silloin oli jo ole­massa nationa­listisia ohjel­mia ajavia valtakun­nalli­sia orga­nisaati­oita. Ilman valtakun­nalli­sia orga­nisaati­oita ei olisi voinut olla nationalistis­ta jouk­kokan­natus­ta­kaan, jota ilman irre­denta-ajattelu on (mo­dernissa) yh­teis­kun­nas­sa enem­män tai vähemmän haihat­telua.

Karelianismin irreden­ta-piirteet onkin tulkittava vain eliitin ajatte­luksi, vaikka se säily­neissä kirjallisissa ja muissa kulttuurisissa lähteis­sä saisi­kin merkittä­vän osan. Luku- ja kirjoi­tus­taidottomien mieli­pi­teistä tai poliit­tisesta ajattelusta ei lähteitä ole paljon käytettä­vissä, mutta ei ole toden­nä­köis­tä, että esimer­kiksi Karjalaa (tai Ruijaa ja esimerkiksi Ruotsiin kuu­luvia suo­malaisalueita) olisi laajal­ti haviteltu.

Muutos irredenta-ajatte­luun tapahtuu vasta it­senäistymisen jälkeen, vaikka esimer­kiksi J. K. Paasikiven pohdinta Karjalan asemasta Tarton rauhan jälkeen onkin mielenkiintoinen yhdistelmä vanhem­pia nationa­lismin muotoja ja uutta wilsonilaista kansallisen itsemääräämisen periaatetta. (ks. Polvisen Paasikivi-elämäkerta)

[1]Klinge 1967, s. . Bernd. Estlander, Elva årtionden ur Fin­lands historia, Helsinki 1929, s. 247 - 248.

Kansakunnan synnyn ehtoja 1800-luvulla

Nationalismin periodisoinneista

Kansakuntien syntymistä Euroopan pienten maiden keskuudessa tutkinut Miroslav Hroch jakoi ­kansa­kunnan yleisen syntyprosessin kolmeen vaihee­seen.

Ensim­mäises­sä, ns. A-vaiheessa, kysymys oli puhtaasti akateemi­sesta kiinnostuk­sesta. A-vaiheen "kansallinen liike" oli puh­taas­ti kulttuuri­nen, kirjallinen tai folk­loristi­nen. Liik­keellä ei ollut poliit­tisia vaikutuksia (esim. perinneyhdistykset, kirjalli­set yhdistykset).

Toisessa vai­heessa eli ns. B-vai­heessa kysy­mys oli patri­ootti­sesta agitaa­tiosta. Silloin on mahdollista löytää kansallisen ajatte­lun edellä­kävijät ja ensimmäi­set militantit "kansallisi­ne ideoi­neen". Merkkejä näitä ryhmiä tukevista poliittista kampan­joista löydetään juuri B-vaiheesta. Hrochin tutkimus keskittyy tähän vai­hee­seen.

Kol­man­nes­sa vai­heessa (C-vaihe) kan­sallinen liike syntyi joukko­liikkee­nä. Toisin sanoen kansallisen liik­keen poliit­tinen ohjelma sai joukkokannatus­ta. Tämä saattoi tapahtua ennen kuin kansallisval­tio luodaan, kuten Irlan­nissa. Mutta jos­kus nationalistinen joukkoliike syntyy myö­hem­min, valtion luomi­sen tulokse­na. Ja joskus, kuten kol­mannessa maailmassa, siirtymää B-vai­heesta C-vaihee­seen ei välttämättä edes tapahdu.[1]

Tässä kirjoi­tuksessa pyri­tään muiden tehtävien ohella testaamaan Hrochin jaottelun soveltu­vuutta Suomen suuriruhtinaskun­nassa. Hrochin mukaan Suomessa A-vaihe alkaa suuriruhtinaskunnan liitoksesta Venäjään. B-vaiheen voi katsoa alkaneen vii­meistään 1830-1840 -luvuilla, kun ensimmäiset pyrkimykset vaikuttaa kan­san kansalliseen tietoisuuteen ja popula­risoida radikaalipat­ri­oottista ohjel­maa ovat löydettävissä. Aleksante­ri II:n valtaantulo loi Hrochin mukaan fennomaaneille otollisen tilanteen ja 1860-luvulla saavutet­tiinkin joukko menestyksiä. 1870-luvulle tultaessa suoma­lainen kansalli­sella liikkeellä oli Hrochin mukaan joukko­luonne: B-vai­heen päättyminen voidaan ajoittaa viimeis­tään 1880-luvul­le. Näin joukkoliik­keeseen perustuvan nationalismin C-vaihees­ta voi­daan puhua Suo­men suuriruhtinaskunnassa 1880-1890-luvun tait­teesta läh­tien.[2]

Benedict Andersonin käyttämä nationalismijaottelu eroaa Hroc­hin periodisoin­nista. Ander­son erottaa globaalissa tarkastelus­saan neljä nationa­lismia: amerikkalaisen kreolinationalis­min (1760-1830), eurooppa­laisen demokraattisen (tai kansanomaisen, popu­lar) natio­nalismin (1820-50), viral­lisen (valtiojohtoi­sen) nationalis­min (1850-1920) ja 1900-luvun nationalis­min.[3] Nationa­lis­mi­tutkimusta vaivan­neen eurosentrismin vuoksi Ander­son painottaa amerikka­laisen nationalismin merkitys­tä. Sen erityispiirre on, ettei kieli­politiikalla ja jouk­kojen mobi­lisaatiol­la ei ole suurta mer­kitystä. Hobs­bawm puo­lestaan koros­taa kieli­poli­tiikan ja etni­syyden merkitystä ajan­jakso­na, jota An­der­son kutsuu viralliseksi nationalis­miksi, ts. valti­on johta­maksi nationalismiksi eikä hyväksy käytännössä nationalismia ilman joukkokannatus­ta, mitä kreolinationalismin eliitin kulttuu­riin enemmän kuin joukkoihin liittyvä käsite väistä­mättä erottuu.[4]

Hobsbawmin mukaan kansa­kunnaksi tulemisen varmistamiseksi vaadittiin vuosien 1830 - 1880 välise­nä aikana neljää eri asiaa. Ensim­mäinen ja ylei­nen ehto täälle ns. mazzinilaiselle nationalismille oli ns. kyn­nysperiaatteen läpäisemi­nen. Se tar­koitti yksinker­taisesti sitä, että kansakunta oli riittävän suuri muodostaak­seen arvostettavan kokonaisuu­den. Kyn­nysperiaatteen lisäksi kansakunnalta vaadittiin tuolloin historiallista yh­teyttä tuolloiseen valtioon tai valtioon, joka oli lakannut ole­massa vain vähän aikaa aiemmin. Toinen ehto oli kan­sallisen kirjalli­suuden ja hallinnollisen kielen omaavan kulttuurieliitin olemassa olo. Kolmas periaate oli koeteltu kyky kilpailuun toisten kansakuntien kanssa.[5] Tämän ajanjakson ennen kaikkea valti­on muodostukseen pyrkiville kansallisille liikkeille oli ominaista lingvistisen ja kult­tuurisen yhteisön korostus. Nämä liikkeet tiedostivat valti­on muodostuksen tai haltuunoton niille tyypillisessä histo­risismissaan tietoiseksi historialli­seksi tehtäväksi. Valitetta­vasti tämä kaikki puettiin terminologisesti hämärään ja retori­seen muotoon.[6]

Vasta vuodesta 1880 lähtien (eurooppalainen) nationalismi sai Hobsbawmin mukaan uusia muoto­ja. Sen erot edellä kuvattuun malliin olivat selvät. Ensiksikin kyn­nysperiaate oli hylät­ty. Nyt mitkä tahansa itseään kansa­kuntana pitävät ihmis­jou­kot saattoivat itsemääräämis­oikeu­den perusteella vaatia asuinalueensa erottamista itsenäisek­si valtioksi. Toiseksi tästä seurasi, että etnisyydestä ja kielestä tuli niille keskei­nen kansakun­taisuuden kriteeri. Monesti etni­syys ja kieli olivat ratkaise­via ja usein jopa ainoa kriteeri potentiaalisel­le kansakuntai­suudelle. Kol­manneksi olemas­sa olevissa valtioissa natio­nalistiset liik­keet siirtyi­vät voimakkaasti poliittisen oikeis­ton suuntaan. Tämä ilmiö ei ollut näkyvissä niin selvästi ei-valtiollisten nationa­lististen liik­keiden yhteydessä.[7] Suomessa kysees­sä voisi olla vaikka poliittisen konserva­tismin voimistumi­nen.

Kansakunnan synnyn edellytyk­senä vuosien 1830-1880 välise­nä aikana tuli neljän Hobsbawmin kirjaaman ehdon toteutua. Nyt tehtäväk­si aset­tuu näiden ehtojen toteu­tu­misen tai toteutumat­ta jäämi­sen arviointi Suomessa (suuri­ruh­tinaskun­nassa) vuo­den 1809 jäl­keen. On syytä pitää mieles­sä eräs seikka. Kansa­kunta voidaan tunnistaa vain a poste­riori, vaikka aikalais­keskus­teluissa kansakunnasta puhutaan usein tulevai­suuteen viittaavana. Ero kannattaa pitää mie­lessä.


Suur-Suomen idea kynnysperiaatteena

Eric Hobsbawmin mukaan keskei­nen edelly­tys – vaikkakaan ei kriteeri – kansakun­naksi tulemiselle vuosien 1830–1880 välisenä aikana siis oli, että kansakunta oli riittävän suuri. Tätä peri­aatet­ta (jota käy­tän­nössä ei kuiten­kaan aina noudatet­tu) kutsut­tiin "kyn­nys­periaat­teek­si". Kansakunnan piti olla riittä­vän suuri ollakseen elinkykyinen, "lebensfä­hig". Erityisen selvästi tämä elinkykyisyyden vaatimus näkyi suurien valtojen ta­loudellises­sa kehi­tyksessä (Grossstaatenbildung). Kansa­kunnan arvon mää­ritteli se, kuinka hyvin se sopi tai edisti historiallista evo­luutiota ja edistymistä.[8]

Suomen kohdalla kynnysperiaat­teen mukaisesti puhuttiinkin Suur-Suomesta ja sen yhdistä­mistä "miljoonista" suomalaisista. Rajojen ja alueiden syntyä voidaan tarkastella Anssi Paasin kehittelemän aluei­den institutionalisoitumisteorian avulla. Tällöin synty nähdään prosessina, jossa tietyt alueet ja territo­ri­ot tuote­taan. Pro­sessin neljä vaihetta - alueiden territo­ri­aali­nen rajautuminen (esim. kylän, kunnan, maakunnan tai valtion hahmot­tuminen), symbolinen samastumista helpot­tava hahmottu­minen (mm. alueen nimi ja muut tunnistetta­vissa olevat tunnukset) ja instituuti­oiden (politiikka, hallin­to, talous) muo­dostuminen sekä kulttuuristen käytäntöjen kehittymi­nen - ovat toisiinsa kietou­tunei­ta. Ne voi­daan erottaa vain analyyttisesti, sillä ne uusiintuvat jatku­vasti.[9]

Anssi Paasi korostaa tietoisuuden merkitystä puhumalla "yhteis­kunnan alueellista tietoisuudesta" (socio-spatial conscious­ness) eikä niinkään fyysisen vallan ilmentymistä raja-alueiden maisemassa. Alueellinen tietoisuus on käy­tössä muutenkin kulttuuria korostavassa tarkastelussa silloin, kun Paasi kuvaa yksilöiden ja sosiaalisten rakentei­den suhdet­ta. Raken­teen käsit­tee­seen hän yhdistää tradition ja sen myötä yhteis­kunnalli­sen kollektiivisen muistin syn­nyn, missä mennei­syyden tapahtu­mat ja ilmiöt kasaantuvat ja kietoutu­vat nykyisyy­teen. Paasi korostaa myös, että rajo­jen muotoutuminen ja proses­siin liittyvät merki­tykset vaihte­levat suuresti näkö­kulmasta (esim. raja-alueen ihmi­senä tai Suomen poliittisena historiana) riippuen.[10]

Tässä esityk­sessä näkökulmia pyritään mahdollisuuksien mukaan esittä­mään useita: asioita tarkastellaan yhtä hyvin hallinnon huipulta kuin ruohonjuuritasolta.

Vuonna 1809 kahdeksasta Ruotsin luovuttamasta maakunnasta, Ahvenanmaasta ja eräistä aiemmin Ruotsiin kuuluneista Lapin osista Suomen suuriruhtinaskunnaksi muotoutunut territorio kasvoi voimakkaasti. Uudenkaupungin ja Turun rauhoissa määritelty itäraja oli kulkenut Kymijoella ja pohjoisraja Kemi­joella. Hami­nan rauhassa 1809 Suomen Lappi liitet­tiin Ruotsin Venäjälle luovut­tamiin alueisiin. Kahta vuotta myöhemmin tehtiin päätös yhdistää Vanha Suomi suuriruhtinaskun­taan. Kun vuonna 1810 asukas­luku oli ollut 830 000, oli se Vanhan Suomen liittämisen jäl­keen jo noin mil­joo­na. Myös kie­liolosuhteet muuttuivat rajusti. 1800-luvun alun Ruotsis­sa suomea oli puhunut vii­dennes. Autonomisessa Suomes­sa suomea puhui vuoden 1812 jälkeen 87%. Muutos ei välittynyt hallinnolliseen Suomeen mil­lään taval­la.[11]

Yksi kynnysperi­aatteen ­ilmentymä suu­riruh­tinaskun­nassa oli viimeistään 1840-luvulta läh­tien suomen- ja ruotsinkielisen elii­tin parissa harjoitet­tu suur­suomalai­suus. Retorisella tasol­la sen tavoit­teena oli "yhdistää mil­joonat yh­deksi kansak­si", mikä voisi tapahtua – jo Hroc­hin B-vai­heeksi lasketta­vassa vai­heessa – "sivistä­mällä kansa" tai "kehittä­mällä kieli sivis­tyskie­len tasol­le".

On ehkä syytä korostaa, että päin­vastoin kuin ruotsin­kieli­sen kulttuurielii­tin johtamassa sivistyspro­jektis­sa, suursuomalaisuuden kantavat voimat olivat suo­malaisia talonpoikais­taustaisia ylioppilaita. Teo­reettisesti on mielenkiin­toista, että tilanne muistuttaa suu­resti Gellnerin natio­nalis­mitypo­lo­gian Habsburg-mallista natio­nalismia. Yhty­mä­kohdat ovat kuitenkin satunnaisia, sillä joukkoliikkeestä tai sel­keästä separatistisesta poliittisesta ohjel­masta ei toki ollut vielä kysy­mys.

Aikalaiskäsitys oli, että Suo­men kansa -- jonka koostu­mus­ta ei määritelty -- saattoi saavuttaa kansakuntaisuuden (ts. "tulla kansakun­naksi") histo­riaansa koskevan tietoisuu­den avulla. Se oli vielä 1830-luvulle tultaessa itses­sään epäpo­liitti­nen romant­ti­nen pro­jekti. Mutta jos Suomen historia – ”kansan historia” tulee esiin vasta 1850-luvulla – kyettiin tavoit­tamaan vain Suomeen liitetyn Karja­lan avulla ja suo­ma­lais­su­kuisik­si mää­ritellyt kansat yhdis­tää, joudum­me teke­misiin jo poliittisemman pro­jektin kanssa.

Protona­tionalistiset puuhamie­het havitte­livat Karja­laa osaksi Suomea, jotta voi­tai­siin konsti­tuoi­da jota­kin, mitä voi­taisiin kutsua kan­sakun­naksi. Kor­keasti koulu­tettu­jen parissa tapah­tuva ajattelun muu­tos folk­loristisesta kan­san­ru­nous- ja kieli­har­rastuksesta poliitti­seen ekspan­sionis­miin (Karja­lan yhdistä­miseen Suomeen) voidaan havaita­ heti 1840-luvun alussa. Tähän tärkeään muutosvaiheeseen palaamme tuonnempana.

Karjalaan päin suuntautuvaa suursuomalaisuutta edelsi Karjalan "löytäminen". Ennen kuin akateeminen nuoriso matkasi saksalaisen romantiikan hengessä Karjalaan etsi­mään "puh­dasta kansalli­suutta", oli Turun ro­mantiikaksi nimetty suuntaus viitannut aihe­piiriin.

"Suomen kan­san oman luonteen oma­pohjaiset piir­teet" esiintyi­vät "alku­peräi­sessä puh­taudes­saan" Poh­jois-Pohjanmaan, Savon ja Karjalan sydän­mail­la", J. J. Tengström kirjoitti vuonna 1818. Teng­strö­min tavoit­tee­na oli akateemisten aikalaistensa tavoin saada selkoa suoma­lai­sesta kansan­luonteesta ja muinai­sesta ajattelusta ja elämän­tyy­listä. Euroop­palaisittain muodikkaa­seen kansan­runou­den keräämiseen ryhtyivät myös kielen­tutkimuksen edellä­kä­vijä Antti Juha­na Sjögre­n, Kale­va­lan idean keksijä Carl Axel Gott­lund ja Arwid Iwar Ar­wids­son (1791 - 1858).[12]

Arwidsso­n oli julkaissut myös suomalaisten historiaan liittyviä kirjoituksia. Niissä suoma­laisten hei­mojen historiallinen suu­ruus löydettiin jo Ruot­sin valtaa edeltävältä ajalta, Val­kean Meren rannal­ta Per­masta eli Bjarmiasta. Turun Wiikko-Sano­missa aihepiiriä oli esitelty vuonna 1820. Myös Reinhold von Becker (1788 - 1858) oli yliopistoluen­nois­saan bjar­mi­en valtakun­nasta viitan­nut suomalaisten ja perma­laisten kan­sojen sukuyh­teyteen.[13]

Myytti Per­masta periy­tyi sit­temmin suo­malai­seen kansallisroman­tiik­kaan. Turun ro­man­tiikan lyriik­ka ei kuitenkaan käsittellyt permalais­aihetta. Suoma­laista kansanluon­teen ja erityisesti suomalai­sen sankari-ihan­teen hah­mot­tamista ei Turun romantii­kasta juurikaan löydy. Tämä johtuu Pirkko Al­honiemen mukaan siitä, että Turun romantiikan sidon­naisuus poh­jois­maiseen perin­tee­seen oli niin vahva, ettei suomalaisen kansallisuu­den entisyydestä osattu pu­hua.[14] Toisin sanoen, Turun romantiikan edustajat eivät priorisoineet kansallista määrittelyä: heidän identiteettinsä muotoutui osaksi skandinaavisia vaikutteita. Kyse ei ollut kansallisesta ohjelmallisuudesta.

Itäänpäin kirjallinen harrastus suuntau­tui vasta myö­hem­min. Vienalaiset mainitaan suomalaisessa kirjalli­suu­dessa ensimmäisen kerran Johan Ludvig Rune­bergin (1804 - 1871) Hirven­hiihtä­jissä vuon­na 1832. Vienalainen lauk­ku­kaup­pias Ontrei (Ontro) oli hah­mo, joka oli selvästi tulos Runeber­gin tekemästä matkasta Vienaan. Hel­sing­fors Mor­gon­blade­t julkaisi Runebergin matkakerto­muksen vuonna 1832:

"Nyt lienee paikallaan vähän puhua näistä suoma­laisista ylipäänsä, jotka ammoisista ajoista ovat olleet Venäjän alamaisia ja luultavasti Vladimir Suuren ajoilta alka­en kreikanuskoisia. He sanovat itseään venäläisiksi, joka nimi ennen muinoin luultavasti oli yksinomaan näillä suomalaisilla, jos kohta sillä nykyään Suomes­sa ymmärretään koko Venäjän kansaa. He sanoivat Suomen puolel­la asuvia suomalai­sia ruot­salaisiksi ja koko maatamme Ruotsiksi tai Ruotsin maaksi."[15]

1840-luvulle tultaessa kansallinen romantiikka vaihtui aktiiviseksi politiikaksi. Kansallisen liikkeen johdossa olivat nyt talon­poi­kaista syn­type­rää olevat yliop­pilaat. Heitä inspiroivat erityisesti Matthias Alexander Castrénin (1813 - 1852) tekemät tutkimusmatkat Karja­laan. Cast­rénin oma arvio hei­mokan­sojen tilasta oli ollut tyly. Se oli sel­väs­tikin esina­tiona­listi­sen militantin arvio:

"Henkistä vapautta ei ole kehittynyt mis­sään, missä poliittinen vapaus on sorret tuna, kavala venäläinen politiikka on kyllä keksivä keinoja sen käsityksen tu­kahduttamisek­si. Siksi pidän kaikkea, mitä me nyt teemme, vain val­misteluna kapinaan."[16]

Mikä oli kapinan päämäärä, jäi Castrénilta tarkalleen kertomatta. Castrénin matkojen raportointi osuu siis prenationalistisen nousun aikaan: suomalaiskansallinen löysi (propagandan retorisia tarpeita varten) tarvitsemansa vihollisen, venäläisen panslavis­min. Mutta olisiko hänen vihapropa­gandis­tisen kielenkäyttönsä taka­na nähtävissä myös Sak­san natio­nalistisen jouk­koliikkeen ja Ranskan kanssa 1830-40 -luvun vaihteessa käymän propa­gan­dasodan hei­jastukset Suo­meen?[17]

Muutenkaan tästä kapinas­ta ei ole jäänyt merk­ke­jä: ketkä sen oikein tekisi­vät? 1840-luvun akatee­misen eliitin keskuste­lussa tosin aseetkin vilahtivat ratkai­sumah­dolli­suute­na usein, ja esimerkkejäkin kapinoista voitiin saada niin Venäjäl­tä kuin muualtakin Euroopasta, mutta yhteinen johtopää­tös oli, ettei semmoisilla toimilla lopulta ratkottu suhdetta Venä­jään. Ylioppilaiden asei­den­han­kinta­operaatio Ruotsis­ta tuotti lopulta vain 21 asias­ta innos­tunutta.[18]

Mitä sitten oli 1840-luvun alussa oli tapahtunut? Mistä johtui äkillinen muutos suhtau­tumises­sa emämaahan, Venäjään? Vuonna 1840 yliopisto oli täyttä­nyt 200 vuotta: sen yhteydessä Venäjän kirjallinen eliitti oli tullut lähem­mäksi suuriruhtinaskunnan suoma­laista (tai miksei sanot­taisi suomenruotsalais­ta) kulttuu­rieliittiä kuin koskaan aiemmin. J. L. Rune­berg oli juuri kirjoit­ta­nut siteitä Venä­jän suuntaan korostavan venäläi­sen kirjan­sa Nadeschan. Elias Lönnrot (1802 - 1884) kirjoitti samaten venäjäaihei­sen teoksen. Ja vuo­den 1830-32 val­lan­ku­mouk­sista Euroo­passa, jotka synnyttivät Krei­kan ja Belgi­an sekä jättivät itsenäisen Puolan synty­mättä, oli kulunut jo kym­me­nen vuot­ta, joten niidenkään vaikutusta tuskin tässä vaiheessa voi enää pitää keskeisenä.

Mitä oli tapahtu­nut Zacharias Topeliuksen mielessä, kun hän juuri 1840-luvun alussa oli kirjoittanut Ah­venan­maalta Venäjän Alas­kaan ulottuvasta yhdes­tä yhtenäisestä kansas­ta, mutta oli hän vain paria vuotta myö­hemmin valmis, tosin vain väliaikaisesti, hylkää­mään kokonaan Venä­jän? Samaisena vuonna 1844 Tope­lius totesi, että tuon vuoden promootios­sa Kei­sarilli­sessa Yli­opistossa voitiin kuulla "ensi kerran sen nuoren leijo­nan kesyä karjuntaa, joka myöhem­min kastet­tiin fenno­maniak­si."[19] Mistä fenno­ma­nia tulla pul­pahti esiin?

Syitä kulttuurieliitin ajattelun radikaaliin muutokseen voi­daan etsiä sekä idän että lännen vaikutuk­sesta. Idässä oli jo vuonna 1833 aloi­tettu hallinnon ja talouden tehosta­mis­kam­panja, jonka johtoon asettui Sergei Uvarov (1786 - 1855). Uvarovin kansallisuusopin pääteesit olivat autokra­tia (eli kaikkien lojaalisuus keisarille), orto­doksinen usko (joka yhtyi keisarin persoonassa ja helpotti siten samastu­mista "pyhään Venäjään") ja uusia länsimai­sia aatteita selvästi korvaava kansan­omaisuus (narod­nost).[20] Suomalaisen eliitin näkökulmasta suhde autokratiaan määrittyi vaikutusmahdollisuuksien ja sensuurin kautta, ortodoksisuus ei juuri tullut kyseeseen eikä ”pyhää Venäjää” ollut ja saksalaisesta romanttisesta filosofiasta kumpuava ”kansallisuuden” määrittely vei suomalaisen eliitin aivan muuhun kuin ”kansanomaisuuteen”.

Hallinnon yh­teydessä Venäjän imperiumin reuna-alueilla koros­tettiin mm. hallinnolli­sen kielen merki­tystä, joka tapahtui siten, että paikallis­ten kielien merki­tystä ko­rostet­tiin sen sijaan, että alueita olisi yritetty kie­lellisesti venä­läistää. Toiset hallin­nolliset toi­met mer­kitsi­vät juuri kie­leen keskittyvän toimin­nan helpot­tumista. Mutta hallin­non tehostami­nen ei ollut pelkästään kielikysy­mys. Esi­mer­kik­si ns. Vanhan Suomen alueella maa­n­omis­tussuhteet olivat monin paikoin vielä feodaali­set. Lahjoi­tusmaa­ky­symys­tä ei ollut rat­kaistu. Tämä johti talonpoi­kaiskapi­naan Karjalan Kan­naksella vuosina 1837 - 1840. Se ratkais­tiin ruoskituttamalla ja karkottamalla Siperiaan suuri joukko talonpoi­kia. Hovioi­keuden päätöksel­lä kuole­maan tuomittu nimis­mies armahdettiin pian tämän jäl­keen.[21]

Ehkäpä nämä suuriruhtinaskun­nan alueella tapahtu­neet poikkeuk­sellisen väkivaltaiset ratkaisut antoivat tulta Venä­jän vas­taiselle ("suomalaiskansalliselle") propa­gandal­le, vaikkei tapahtumien merkitystä pidäkään liioitel­la. Matti Klingen mukaan ainakin Johan Jakob Nordström (1801 - 1874) oli asiasta hyvin kiin­nostu­nut.[22]

Professori Nord­strö­min nimi nousee esiin yleisemminkin aina­kin kah­dessa mielipitei­den muut­tu­mi­seen suuresti vaikuttanees­sa asiayh­teydessä. Ajallisesti varhaisempi yhteys liittyi Ruot­sis­sa käytyyn Israel Hwasserin vuonna 1838 aloitta­maan keskus­teluun mah­dolli­sen Suo­men valti­on olemuk­sesta. Näistä molem­mista puhutaan enem­män seuraavassa tiukemmin valtiokysymyk­seen kytkeyty­vässä luvus­sa. Toinen yhteys oli hänen valtio-opin luentosarjan­sa yliopis­tossa vuonna 1842.

Yksi ylioppilasjohtajista, maisteri Paavo Tikka­nen, arvioi jo Porthanin ehdot­tamia ja M. A. Cast­rénin toteutta­mia ­matkoja Karja­laan "mui­noin mahta­van" kansan asuin­sijoil­le. Paavo Tikka­nen tyytyi tuo­maan esille Suur-Suo­men tehtä­vän kansan­valis­ta­jana vuonna 1844:

"Ehkäpä hänen onnistuu saada aikaan yhte­näinen kuvaus koko Suomen heimon muinai­sesta elämästä, ehkäpä me näin ollen voi­mme saada yhdeksi kansaksi yhdistetyksi ne miljoonat, jotka tähän saakka eivät edes nimeltä ole tunteneet toisiaan. Jos Suomi on silloin sivistynyt ja sen kieli samalla viljelty silloin olisi meidän asiamme valistaa heimoveljiämme."[23]

Ylioppilasjohta­ja Tikkanen joutui tunnus­tamaan ainakin sen, ettei Suomi vielä ollut kansa­kunta, sillä jo perusedel­lytykset kan­sakuntaisuu­teen puuttuivat. Suomi ei ollut yhdeksi kansak­si yhdistetty eli yhtenäinen eikä siihen kuuluvia "miljoo­nia" ollut vielä yhdistetty. Ajattelun taus­talta voi hahmottaa sen, minkä Hobsbawm on nimennyt kynnysperiaatteeksi. Kansakuntaa ei voinut olla, koska kynnysperiaatteen kriteeristö ei toteu­tunut. Lisäksi Suomen (ja suomalais­ten) sivistysta­so oli liian alhai­nen, eikä edes kieli ollut sivis­tyneen kansa­kun­nan tarkoituk­siin riittävän kehittynyt. Sivistys­tasosta puhumme tuon­nempa­na.

Kynnysperiaatteen mukaisia ajatuksia esitti myös August Ahlqvist (1826 - 1889) vuoden 1847 matkakirjeis­sään Au­nuksen retken jälkeen, vaikkei halunnutkaan antaa sen sitoa ajatusta suomalaisesta valtakunnasta:

"Näistä lähes 1 miljoonasta Suomalaisesta elävät enimmät yhdessä jaksossa Suomenmaan kanssa, ja tekisivät jo yksinänsäkin, vielä parem­min sen kanssa yhtenä, pienoi­sen valtakunnan, vaikka toiselta puolen täytyy sanoamme, että useimpain tässä lueteltujen kans­ojen ja Suomen­maan Suomalaisten välillä sivistyksestä on satoja vuosia."[24]

Jo 1840-luvul­la oli pienessä osassa suoma­lais­ta sivis­ty­neis­töä syntyä käsitys, että kreik­kalais-katolis­ta uskoa tunnus­tavat, viena­lais- ja au­nukse­laismur­teita puhu­van väestön asuttama maa, joka ulottui Laatokas­ta Ääni­seen ja Vienan mereen, kuuluikin itse asiassa Suo­meen. Aikalais­retoriikan mukaan alue oli luonnotto­masti irrotettu suoma­laisesta kieliyhteydestään. Elias Lönnrot määritteli suomalaisten asumisalan seuraa­vasti:

"Suomalaiset nykyään asuvat muotoansa kolmiloppisessa, pian saareksi verrat­ta­vassa maassa, jonka on pohjana eli alana, lännestä itään, Suomenlahti, Nevajoki, Laatokan meri ja Swiri­joki (Syväri); itä­koillisena sivuna eteläkaa­kos­ta pohjois­luotee­seen, Unuksenmaa ja Oniegameri; Suigojärvi, Wienan­meren Onegalahti ja Kantalahti ynnä Lappi (Imandra, Nuolta ja Enar­vi järvensä kanssa: länsi­luoteisena sivuna, etelälounaas­ta poh­joiskoilliseen, Poh­janlahti, Tornion, Muonion ja Tenon joki."[25]

Lönnrot määritteli tässä täsmälli­sesti suomalai­sen kansan territorion kielel­lisillä perusteilla. Hän ei kuiten­kaan ha­lun­nut tehdä asiasta kansakuntaa koskevia poliittisia johto­päätöksiä.

Myös Zacharias Topelius (1818 - 1898) otti huomioon Karjalan kuulu­misen Suomeen, jolle hän oli esittänyt perusteluja jo vuonna 1845 ilmesty­neessä kuvate­oksessaan Finland frams­tälld i teck­ningar. Kansan­tie­teel­listen näkemystensä lisäksi Topelius toi esiin myös luon­non- ja maantieteelli­set näkökan­nat histo­rianluennois­saan yliopis­tossa­ vuonna 1855.

­Emil von Qvan­ten hahmo­tteli Suomen rajat sotilas­po­liitti­sesta näkö­kulmasta vuonna 1855 ehdottaessaan skan­dinavis­tista Pohjolan liittoval­tiota. Sensuuri kielsi kirjoituksen kenraali­kuvernöörin määräyksestä. Qvantenin raja piirret­tiin Laa­to­kan, Syvärin ja Ääni­sen kautta Vienan me­reen­.[26]

Topeliuk­sen kah­takymmentä vuotta myö­hemmin il­mesty­neen Maa­mme-kirjan myötä ylei­seen tietoi­suu­teen saatiin tyypitelty kuva karjalaisista, ja tark­kaavai­nen lukija saa samalla tietenkin selkoa myös siitä, millai­seksi Tope­lius etnisen suomalai­sen ajatteli:

"Luonteeltaan karjalainen on vilkkaampi ja iloluontoisem­pi kuin muut maan­miehensä, uteliaampi, puheliaampi, ystävälli­sempi, koreilunhaluisempi, kersku­va toisinaan, ja hyvin taipu­vainen kauppaan, jossa usein sattuu kepposia, muuten hän on re­hellinen ja harvoin ryhtyy todellisiin varkauksiin ja suurem­piin rikoksiin."[27]

Tsaarin Suomen-vierailun yhteydessä henkilökohtaisen profes­sorin virkansa saaneen Zacharias Topeliuksen suur­suomalaisuu­dessa ei esiintynyt venäläis­vastaisuutta samalla tavalla kuin August Ahlqvistil­la, joka oli jo 1850-luvulla Karjalan mat­ko­jensa jälkeen esittä­nyt klassiset Suur-Suo­men rajat: "Äänisjärvi, Pohjan­lahti, Auran ran­nat, Vienan suu".

VIITTEET:

[1]Miroslav Hroch, Social Preconditions of National Revival in Europe. A Comparative Analysis of the Social Composition of Patriotic Groups among the Smaller European nations. Cambridge 1985, s. 23 - 24. Hobsbawm hyväksyy Hrochin jaottelun, Hobs­bawm 1991, s. 14.
[2]Hroch 1985, s. 62 - 63.
[3]Ks. Büchi 1993, s. 156, jossa selventävä kaaviokuva. Anderso­nin periodisuus on osa hänen teoksensa Imagined Communities lukujen jakoa, Anderson 1986.
[4]Hobsbawm 1992, s. 101 - 130.
[5]Hobsbawm 1992, s. 37 - 38.
[6]Emt. s. 101 - 102.
[7]Hobsbawm 1992, s. 102.
[8]Hobsbawm 1992, s. 41. Gustav Cohn, Grundlegung der Na­tionalekonomie, vol 1, Stuttgart 1885, jonka lainaus teoksessa Hobs­bawm 1992, s. 31.
[9]Paasi 1993, s. 255 - 256.
[10]Giddensiläisittäin ymmärretyllä rakenteella Paasi tarkoit­taa sääntöjä ja re­sursseja, jotka ovat olennainen osa tietyn sosiaali­sen jär­jestelmän tuottamista ja uusintamista. Ibid.
[11]Päiviö Tommila, Mitä oli olla suomalainen 1800-luvun alku­puolella. Teoksessa Herää Suomi, 1989, s. 52 - 53.
[12]Hannes Sihvo, Karjalan löytäjät, Tampere 1969, s. 14.
[13]Sihvo, s. 16. On huomattava että Beckerin Turun Wiikko-Sanomien levikki oli 1820-luvun alussa Suomen oloissa suuri eli noin 2000. Pirkko Alhoniemi, Isänmaan korkeat veisut, Turun ja Helsin­gin romantiikan runouden patrioottiset ja kansalliset motiivipiirit, Suoma­laisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 294, Helsin­ki 1969, s. 70. Lehden valistuksellisesta sisällöstä kts. esim. Teperi 1972, s. 153 - 154. Muita keskeisiä julkaisufoorumeja olivat ruotsinkieliset Aura, Mne­mosyne, Åbo Allmänna Tidning, Åbo Tidningar, Åbo Morgon­blatt ja Åbo Underrättelser. Alhoniemi 1969, s. 76.
[14]Alhoniemi 1969, s. 57 - 58.
[15]Runebergin matkakertomuksen lainaus teoksesta Sihvo 19­69, s. 24 - 25.
[16]Castrénin lainaus teoksesta Sihvo 1969, s. 40.
[17]Esim. "luonnollisten rajojen terminologiasta" ks. D. Nord­mann, Des Limites détat aux frontières nationales, teoksessa P. Nora (toim.), Les Lieux de Mémoire, vol II**, s. 35 - 62. Nationa­listisen joukko­liikkeen syntymisestä Elsassia koskeneen propagandasodan yhteydes­sä, ks. H.-U. Wehler, Deutsche Gesellschaftsge­schichte 1815 - 1845/49, vol II, München 1987, s. 399.
[18]Klinge , s.
[19]Klinge, Kansallisen identiteetin etsiminen, Teoksessa Suomen kulttuurihistoria II, ­Porvoo 1980, s. 27.
[20]Kalleinen 1994, s. 46.
[21]Klinge 1986, s. 128.
[22]Tosin Olavi Junnila kiistää tämän kiinnostuksen jyrkästi teok­sessaan Ruotsiin muutta­nut Adolf Iwar Arwidsson (1823 - 1858), Historiallisia tutki­muksia 87, Helsinki 1972, s. 40 -41.
[23]Tikkasen lainaus teoksesta Sihvo 1969, s. 32.
[24]Ahlqvistin lainaus teoksesta Sihvo 1969, s. 42.
[25]Sitaatti teoksessa Sihvo 1969, s. 39.
[26]Suo­men rajat idässä olivat Qvantenilla siis samat kuin Risto Rytin hah­motteleman Suur-Suomen itäraja syksyllä 1941­.
[27]Sitaatti teoksessa Sihvo 1969 , s. 44.

JATKUU... JOS JOKU HALUAA...