Kansakunnan synnyn ehtoja 1800-luvulla

Nationalismin periodisoinneista

Kansakuntien syntymistä Euroopan pienten maiden keskuudessa tutkinut Miroslav Hroch jakoi ­kansa­kunnan yleisen syntyprosessin kolmeen vaihee­seen.

Ensim­mäises­sä, ns. A-vaiheessa, kysymys oli puhtaasti akateemi­sesta kiinnostuk­sesta. A-vaiheen "kansallinen liike" oli puh­taas­ti kulttuuri­nen, kirjallinen tai folk­loristi­nen. Liik­keellä ei ollut poliit­tisia vaikutuksia (esim. perinneyhdistykset, kirjalli­set yhdistykset).

Toisessa vai­heessa eli ns. B-vai­heessa kysy­mys oli patri­ootti­sesta agitaa­tiosta. Silloin on mahdollista löytää kansallisen ajatte­lun edellä­kävijät ja ensimmäi­set militantit "kansallisi­ne ideoi­neen". Merkkejä näitä ryhmiä tukevista poliittista kampan­joista löydetään juuri B-vaiheesta. Hrochin tutkimus keskittyy tähän vai­hee­seen.

Kol­man­nes­sa vai­heessa (C-vaihe) kan­sallinen liike syntyi joukko­liikkee­nä. Toisin sanoen kansallisen liik­keen poliit­tinen ohjelma sai joukkokannatus­ta. Tämä saattoi tapahtua ennen kuin kansallisval­tio luodaan, kuten Irlan­nissa. Mutta jos­kus nationalistinen joukkoliike syntyy myö­hem­min, valtion luomi­sen tulokse­na. Ja joskus, kuten kol­mannessa maailmassa, siirtymää B-vai­heesta C-vaihee­seen ei välttämättä edes tapahdu.[1]

Tässä kirjoi­tuksessa pyri­tään muiden tehtävien ohella testaamaan Hrochin jaottelun soveltu­vuutta Suomen suuriruhtinaskun­nassa. Hrochin mukaan Suomessa A-vaihe alkaa suuriruhtinaskunnan liitoksesta Venäjään. B-vaiheen voi katsoa alkaneen vii­meistään 1830-1840 -luvuilla, kun ensimmäiset pyrkimykset vaikuttaa kan­san kansalliseen tietoisuuteen ja popula­risoida radikaalipat­ri­oottista ohjel­maa ovat löydettävissä. Aleksante­ri II:n valtaantulo loi Hrochin mukaan fennomaaneille otollisen tilanteen ja 1860-luvulla saavutet­tiinkin joukko menestyksiä. 1870-luvulle tultaessa suoma­lainen kansalli­sella liikkeellä oli Hrochin mukaan joukko­luonne: B-vai­heen päättyminen voidaan ajoittaa viimeis­tään 1880-luvul­le. Näin joukkoliik­keeseen perustuvan nationalismin C-vaihees­ta voi­daan puhua Suo­men suuriruhtinaskunnassa 1880-1890-luvun tait­teesta läh­tien.[2]

Benedict Andersonin käyttämä nationalismijaottelu eroaa Hroc­hin periodisoin­nista. Ander­son erottaa globaalissa tarkastelus­saan neljä nationa­lismia: amerikkalaisen kreolinationalis­min (1760-1830), eurooppa­laisen demokraattisen (tai kansanomaisen, popu­lar) natio­nalismin (1820-50), viral­lisen (valtiojohtoi­sen) nationalis­min (1850-1920) ja 1900-luvun nationalis­min.[3] Nationa­lis­mi­tutkimusta vaivan­neen eurosentrismin vuoksi Ander­son painottaa amerikka­laisen nationalismin merkitys­tä. Sen erityispiirre on, ettei kieli­politiikalla ja jouk­kojen mobi­lisaatiol­la ei ole suurta mer­kitystä. Hobs­bawm puo­lestaan koros­taa kieli­poli­tiikan ja etni­syyden merkitystä ajan­jakso­na, jota An­der­son kutsuu viralliseksi nationalis­miksi, ts. valti­on johta­maksi nationalismiksi eikä hyväksy käytännössä nationalismia ilman joukkokannatus­ta, mitä kreolinationalismin eliitin kulttuu­riin enemmän kuin joukkoihin liittyvä käsite väistä­mättä erottuu.[4]

Hobsbawmin mukaan kansa­kunnaksi tulemisen varmistamiseksi vaadittiin vuosien 1830 - 1880 välise­nä aikana neljää eri asiaa. Ensim­mäinen ja ylei­nen ehto täälle ns. mazzinilaiselle nationalismille oli ns. kyn­nysperiaatteen läpäisemi­nen. Se tar­koitti yksinker­taisesti sitä, että kansakunta oli riittävän suuri muodostaak­seen arvostettavan kokonaisuu­den. Kyn­nysperiaatteen lisäksi kansakunnalta vaadittiin tuolloin historiallista yh­teyttä tuolloiseen valtioon tai valtioon, joka oli lakannut ole­massa vain vähän aikaa aiemmin. Toinen ehto oli kan­sallisen kirjalli­suuden ja hallinnollisen kielen omaavan kulttuurieliitin olemassa olo. Kolmas periaate oli koeteltu kyky kilpailuun toisten kansakuntien kanssa.[5] Tämän ajanjakson ennen kaikkea valti­on muodostukseen pyrkiville kansallisille liikkeille oli ominaista lingvistisen ja kult­tuurisen yhteisön korostus. Nämä liikkeet tiedostivat valti­on muodostuksen tai haltuunoton niille tyypillisessä histo­risismissaan tietoiseksi historialli­seksi tehtäväksi. Valitetta­vasti tämä kaikki puettiin terminologisesti hämärään ja retori­seen muotoon.[6]

Vasta vuodesta 1880 lähtien (eurooppalainen) nationalismi sai Hobsbawmin mukaan uusia muoto­ja. Sen erot edellä kuvattuun malliin olivat selvät. Ensiksikin kyn­nysperiaate oli hylät­ty. Nyt mitkä tahansa itseään kansa­kuntana pitävät ihmis­jou­kot saattoivat itsemääräämis­oikeu­den perusteella vaatia asuinalueensa erottamista itsenäisek­si valtioksi. Toiseksi tästä seurasi, että etnisyydestä ja kielestä tuli niille keskei­nen kansakun­taisuuden kriteeri. Monesti etni­syys ja kieli olivat ratkaise­via ja usein jopa ainoa kriteeri potentiaalisel­le kansakuntai­suudelle. Kol­manneksi olemas­sa olevissa valtioissa natio­nalistiset liik­keet siirtyi­vät voimakkaasti poliittisen oikeis­ton suuntaan. Tämä ilmiö ei ollut näkyvissä niin selvästi ei-valtiollisten nationa­lististen liik­keiden yhteydessä.[7] Suomessa kysees­sä voisi olla vaikka poliittisen konserva­tismin voimistumi­nen.

Kansakunnan synnyn edellytyk­senä vuosien 1830-1880 välise­nä aikana tuli neljän Hobsbawmin kirjaaman ehdon toteutua. Nyt tehtäväk­si aset­tuu näiden ehtojen toteu­tu­misen tai toteutumat­ta jäämi­sen arviointi Suomessa (suuri­ruh­tinaskun­nassa) vuo­den 1809 jäl­keen. On syytä pitää mieles­sä eräs seikka. Kansa­kunta voidaan tunnistaa vain a poste­riori, vaikka aikalais­keskus­teluissa kansakunnasta puhutaan usein tulevai­suuteen viittaavana. Ero kannattaa pitää mie­lessä.


Suur-Suomen idea kynnysperiaatteena

Eric Hobsbawmin mukaan keskei­nen edelly­tys – vaikkakaan ei kriteeri – kansakun­naksi tulemiselle vuosien 1830–1880 välisenä aikana siis oli, että kansakunta oli riittävän suuri. Tätä peri­aatet­ta (jota käy­tän­nössä ei kuiten­kaan aina noudatet­tu) kutsut­tiin "kyn­nys­periaat­teek­si". Kansakunnan piti olla riittä­vän suuri ollakseen elinkykyinen, "lebensfä­hig". Erityisen selvästi tämä elinkykyisyyden vaatimus näkyi suurien valtojen ta­loudellises­sa kehi­tyksessä (Grossstaatenbildung). Kansa­kunnan arvon mää­ritteli se, kuinka hyvin se sopi tai edisti historiallista evo­luutiota ja edistymistä.[8]

Suomen kohdalla kynnysperiaat­teen mukaisesti puhuttiinkin Suur-Suomesta ja sen yhdistä­mistä "miljoonista" suomalaisista. Rajojen ja alueiden syntyä voidaan tarkastella Anssi Paasin kehittelemän aluei­den institutionalisoitumisteorian avulla. Tällöin synty nähdään prosessina, jossa tietyt alueet ja territo­ri­ot tuote­taan. Pro­sessin neljä vaihetta - alueiden territo­ri­aali­nen rajautuminen (esim. kylän, kunnan, maakunnan tai valtion hahmot­tuminen), symbolinen samastumista helpot­tava hahmottu­minen (mm. alueen nimi ja muut tunnistetta­vissa olevat tunnukset) ja instituuti­oiden (politiikka, hallin­to, talous) muo­dostuminen sekä kulttuuristen käytäntöjen kehittymi­nen - ovat toisiinsa kietou­tunei­ta. Ne voi­daan erottaa vain analyyttisesti, sillä ne uusiintuvat jatku­vasti.[9]

Anssi Paasi korostaa tietoisuuden merkitystä puhumalla "yhteis­kunnan alueellista tietoisuudesta" (socio-spatial conscious­ness) eikä niinkään fyysisen vallan ilmentymistä raja-alueiden maisemassa. Alueellinen tietoisuus on käy­tössä muutenkin kulttuuria korostavassa tarkastelussa silloin, kun Paasi kuvaa yksilöiden ja sosiaalisten rakentei­den suhdet­ta. Raken­teen käsit­tee­seen hän yhdistää tradition ja sen myötä yhteis­kunnalli­sen kollektiivisen muistin syn­nyn, missä mennei­syyden tapahtu­mat ja ilmiöt kasaantuvat ja kietoutu­vat nykyisyy­teen. Paasi korostaa myös, että rajo­jen muotoutuminen ja proses­siin liittyvät merki­tykset vaihte­levat suuresti näkö­kulmasta (esim. raja-alueen ihmi­senä tai Suomen poliittisena historiana) riippuen.[10]

Tässä esityk­sessä näkökulmia pyritään mahdollisuuksien mukaan esittä­mään useita: asioita tarkastellaan yhtä hyvin hallinnon huipulta kuin ruohonjuuritasolta.

Vuonna 1809 kahdeksasta Ruotsin luovuttamasta maakunnasta, Ahvenanmaasta ja eräistä aiemmin Ruotsiin kuuluneista Lapin osista Suomen suuriruhtinaskunnaksi muotoutunut territorio kasvoi voimakkaasti. Uudenkaupungin ja Turun rauhoissa määritelty itäraja oli kulkenut Kymijoella ja pohjoisraja Kemi­joella. Hami­nan rauhassa 1809 Suomen Lappi liitet­tiin Ruotsin Venäjälle luovut­tamiin alueisiin. Kahta vuotta myöhemmin tehtiin päätös yhdistää Vanha Suomi suuriruhtinaskun­taan. Kun vuonna 1810 asukas­luku oli ollut 830 000, oli se Vanhan Suomen liittämisen jäl­keen jo noin mil­joo­na. Myös kie­liolosuhteet muuttuivat rajusti. 1800-luvun alun Ruotsis­sa suomea oli puhunut vii­dennes. Autonomisessa Suomes­sa suomea puhui vuoden 1812 jälkeen 87%. Muutos ei välittynyt hallinnolliseen Suomeen mil­lään taval­la.[11]

Yksi kynnysperi­aatteen ­ilmentymä suu­riruh­tinaskun­nassa oli viimeistään 1840-luvulta läh­tien suomen- ja ruotsinkielisen elii­tin parissa harjoitet­tu suur­suomalai­suus. Retorisella tasol­la sen tavoit­teena oli "yhdistää mil­joonat yh­deksi kansak­si", mikä voisi tapahtua – jo Hroc­hin B-vai­heeksi lasketta­vassa vai­heessa – "sivistä­mällä kansa" tai "kehittä­mällä kieli sivis­tyskie­len tasol­le".

On ehkä syytä korostaa, että päin­vastoin kuin ruotsin­kieli­sen kulttuurielii­tin johtamassa sivistyspro­jektis­sa, suursuomalaisuuden kantavat voimat olivat suo­malaisia talonpoikais­taustaisia ylioppilaita. Teo­reettisesti on mielenkiin­toista, että tilanne muistuttaa suu­resti Gellnerin natio­nalis­mitypo­lo­gian Habsburg-mallista natio­nalismia. Yhty­mä­kohdat ovat kuitenkin satunnaisia, sillä joukkoliikkeestä tai sel­keästä separatistisesta poliittisesta ohjel­masta ei toki ollut vielä kysy­mys.

Aikalaiskäsitys oli, että Suo­men kansa -- jonka koostu­mus­ta ei määritelty -- saattoi saavuttaa kansakuntaisuuden (ts. "tulla kansakun­naksi") histo­riaansa koskevan tietoisuu­den avulla. Se oli vielä 1830-luvulle tultaessa itses­sään epäpo­liitti­nen romant­ti­nen pro­jekti. Mutta jos Suomen historia – ”kansan historia” tulee esiin vasta 1850-luvulla – kyettiin tavoit­tamaan vain Suomeen liitetyn Karja­lan avulla ja suo­ma­lais­su­kuisik­si mää­ritellyt kansat yhdis­tää, joudum­me teke­misiin jo poliittisemman pro­jektin kanssa.

Protona­tionalistiset puuhamie­het havitte­livat Karja­laa osaksi Suomea, jotta voi­tai­siin konsti­tuoi­da jota­kin, mitä voi­taisiin kutsua kan­sakun­naksi. Kor­keasti koulu­tettu­jen parissa tapah­tuva ajattelun muu­tos folk­loristisesta kan­san­ru­nous- ja kieli­har­rastuksesta poliitti­seen ekspan­sionis­miin (Karja­lan yhdistä­miseen Suomeen) voidaan havaita­ heti 1840-luvun alussa. Tähän tärkeään muutosvaiheeseen palaamme tuonnempana.

Karjalaan päin suuntautuvaa suursuomalaisuutta edelsi Karjalan "löytäminen". Ennen kuin akateeminen nuoriso matkasi saksalaisen romantiikan hengessä Karjalaan etsi­mään "puh­dasta kansalli­suutta", oli Turun ro­mantiikaksi nimetty suuntaus viitannut aihe­piiriin.

"Suomen kan­san oman luonteen oma­pohjaiset piir­teet" esiintyi­vät "alku­peräi­sessä puh­taudes­saan" Poh­jois-Pohjanmaan, Savon ja Karjalan sydän­mail­la", J. J. Tengström kirjoitti vuonna 1818. Teng­strö­min tavoit­tee­na oli akateemisten aikalaistensa tavoin saada selkoa suoma­lai­sesta kansan­luonteesta ja muinai­sesta ajattelusta ja elämän­tyy­listä. Euroop­palaisittain muodikkaa­seen kansan­runou­den keräämiseen ryhtyivät myös kielen­tutkimuksen edellä­kä­vijä Antti Juha­na Sjögre­n, Kale­va­lan idean keksijä Carl Axel Gott­lund ja Arwid Iwar Ar­wids­son (1791 - 1858).[12]

Arwidsso­n oli julkaissut myös suomalaisten historiaan liittyviä kirjoituksia. Niissä suoma­laisten hei­mojen historiallinen suu­ruus löydettiin jo Ruot­sin valtaa edeltävältä ajalta, Val­kean Meren rannal­ta Per­masta eli Bjarmiasta. Turun Wiikko-Sano­missa aihepiiriä oli esitelty vuonna 1820. Myös Reinhold von Becker (1788 - 1858) oli yliopistoluen­nois­saan bjar­mi­en valtakun­nasta viitan­nut suomalaisten ja perma­laisten kan­sojen sukuyh­teyteen.[13]

Myytti Per­masta periy­tyi sit­temmin suo­malai­seen kansallisroman­tiik­kaan. Turun ro­man­tiikan lyriik­ka ei kuitenkaan käsittellyt permalais­aihetta. Suoma­laista kansanluon­teen ja erityisesti suomalai­sen sankari-ihan­teen hah­mot­tamista ei Turun romantii­kasta juurikaan löydy. Tämä johtuu Pirkko Al­honiemen mukaan siitä, että Turun romantiikan sidon­naisuus poh­jois­maiseen perin­tee­seen oli niin vahva, ettei suomalaisen kansallisuu­den entisyydestä osattu pu­hua.[14] Toisin sanoen, Turun romantiikan edustajat eivät priorisoineet kansallista määrittelyä: heidän identiteettinsä muotoutui osaksi skandinaavisia vaikutteita. Kyse ei ollut kansallisesta ohjelmallisuudesta.

Itäänpäin kirjallinen harrastus suuntau­tui vasta myö­hem­min. Vienalaiset mainitaan suomalaisessa kirjalli­suu­dessa ensimmäisen kerran Johan Ludvig Rune­bergin (1804 - 1871) Hirven­hiihtä­jissä vuon­na 1832. Vienalainen lauk­ku­kaup­pias Ontrei (Ontro) oli hah­mo, joka oli selvästi tulos Runeber­gin tekemästä matkasta Vienaan. Hel­sing­fors Mor­gon­blade­t julkaisi Runebergin matkakerto­muksen vuonna 1832:

"Nyt lienee paikallaan vähän puhua näistä suoma­laisista ylipäänsä, jotka ammoisista ajoista ovat olleet Venäjän alamaisia ja luultavasti Vladimir Suuren ajoilta alka­en kreikanuskoisia. He sanovat itseään venäläisiksi, joka nimi ennen muinoin luultavasti oli yksinomaan näillä suomalaisilla, jos kohta sillä nykyään Suomes­sa ymmärretään koko Venäjän kansaa. He sanoivat Suomen puolel­la asuvia suomalai­sia ruot­salaisiksi ja koko maatamme Ruotsiksi tai Ruotsin maaksi."[15]

1840-luvulle tultaessa kansallinen romantiikka vaihtui aktiiviseksi politiikaksi. Kansallisen liikkeen johdossa olivat nyt talon­poi­kaista syn­type­rää olevat yliop­pilaat. Heitä inspiroivat erityisesti Matthias Alexander Castrénin (1813 - 1852) tekemät tutkimusmatkat Karja­laan. Cast­rénin oma arvio hei­mokan­sojen tilasta oli ollut tyly. Se oli sel­väs­tikin esina­tiona­listi­sen militantin arvio:

"Henkistä vapautta ei ole kehittynyt mis­sään, missä poliittinen vapaus on sorret tuna, kavala venäläinen politiikka on kyllä keksivä keinoja sen käsityksen tu­kahduttamisek­si. Siksi pidän kaikkea, mitä me nyt teemme, vain val­misteluna kapinaan."[16]

Mikä oli kapinan päämäärä, jäi Castrénilta tarkalleen kertomatta. Castrénin matkojen raportointi osuu siis prenationalistisen nousun aikaan: suomalaiskansallinen löysi (propagandan retorisia tarpeita varten) tarvitsemansa vihollisen, venäläisen panslavis­min. Mutta olisiko hänen vihapropa­gandis­tisen kielenkäyttönsä taka­na nähtävissä myös Sak­san natio­nalistisen jouk­koliikkeen ja Ranskan kanssa 1830-40 -luvun vaihteessa käymän propa­gan­dasodan hei­jastukset Suo­meen?[17]

Muutenkaan tästä kapinas­ta ei ole jäänyt merk­ke­jä: ketkä sen oikein tekisi­vät? 1840-luvun akatee­misen eliitin keskuste­lussa tosin aseetkin vilahtivat ratkai­sumah­dolli­suute­na usein, ja esimerkkejäkin kapinoista voitiin saada niin Venäjäl­tä kuin muualtakin Euroopasta, mutta yhteinen johtopää­tös oli, ettei semmoisilla toimilla lopulta ratkottu suhdetta Venä­jään. Ylioppilaiden asei­den­han­kinta­operaatio Ruotsis­ta tuotti lopulta vain 21 asias­ta innos­tunutta.[18]

Mitä sitten oli 1840-luvun alussa oli tapahtunut? Mistä johtui äkillinen muutos suhtau­tumises­sa emämaahan, Venäjään? Vuonna 1840 yliopisto oli täyttä­nyt 200 vuotta: sen yhteydessä Venäjän kirjallinen eliitti oli tullut lähem­mäksi suuriruhtinaskunnan suoma­laista (tai miksei sanot­taisi suomenruotsalais­ta) kulttuu­rieliittiä kuin koskaan aiemmin. J. L. Rune­berg oli juuri kirjoit­ta­nut siteitä Venä­jän suuntaan korostavan venäläi­sen kirjan­sa Nadeschan. Elias Lönnrot (1802 - 1884) kirjoitti samaten venäjäaihei­sen teoksen. Ja vuo­den 1830-32 val­lan­ku­mouk­sista Euroo­passa, jotka synnyttivät Krei­kan ja Belgi­an sekä jättivät itsenäisen Puolan synty­mättä, oli kulunut jo kym­me­nen vuot­ta, joten niidenkään vaikutusta tuskin tässä vaiheessa voi enää pitää keskeisenä.

Mitä oli tapahtu­nut Zacharias Topeliuksen mielessä, kun hän juuri 1840-luvun alussa oli kirjoittanut Ah­venan­maalta Venäjän Alas­kaan ulottuvasta yhdes­tä yhtenäisestä kansas­ta, mutta oli hän vain paria vuotta myö­hemmin valmis, tosin vain väliaikaisesti, hylkää­mään kokonaan Venä­jän? Samaisena vuonna 1844 Tope­lius totesi, että tuon vuoden promootios­sa Kei­sarilli­sessa Yli­opistossa voitiin kuulla "ensi kerran sen nuoren leijo­nan kesyä karjuntaa, joka myöhem­min kastet­tiin fenno­maniak­si."[19] Mistä fenno­ma­nia tulla pul­pahti esiin?

Syitä kulttuurieliitin ajattelun radikaaliin muutokseen voi­daan etsiä sekä idän että lännen vaikutuk­sesta. Idässä oli jo vuonna 1833 aloi­tettu hallinnon ja talouden tehosta­mis­kam­panja, jonka johtoon asettui Sergei Uvarov (1786 - 1855). Uvarovin kansallisuusopin pääteesit olivat autokra­tia (eli kaikkien lojaalisuus keisarille), orto­doksinen usko (joka yhtyi keisarin persoonassa ja helpotti siten samastu­mista "pyhään Venäjään") ja uusia länsimai­sia aatteita selvästi korvaava kansan­omaisuus (narod­nost).[20] Suomalaisen eliitin näkökulmasta suhde autokratiaan määrittyi vaikutusmahdollisuuksien ja sensuurin kautta, ortodoksisuus ei juuri tullut kyseeseen eikä ”pyhää Venäjää” ollut ja saksalaisesta romanttisesta filosofiasta kumpuava ”kansallisuuden” määrittely vei suomalaisen eliitin aivan muuhun kuin ”kansanomaisuuteen”.

Hallinnon yh­teydessä Venäjän imperiumin reuna-alueilla koros­tettiin mm. hallinnolli­sen kielen merki­tystä, joka tapahtui siten, että paikallis­ten kielien merki­tystä ko­rostet­tiin sen sijaan, että alueita olisi yritetty kie­lellisesti venä­läistää. Toiset hallin­nolliset toi­met mer­kitsi­vät juuri kie­leen keskittyvän toimin­nan helpot­tumista. Mutta hallin­non tehostami­nen ei ollut pelkästään kielikysy­mys. Esi­mer­kik­si ns. Vanhan Suomen alueella maa­n­omis­tussuhteet olivat monin paikoin vielä feodaali­set. Lahjoi­tusmaa­ky­symys­tä ei ollut rat­kaistu. Tämä johti talonpoi­kaiskapi­naan Karjalan Kan­naksella vuosina 1837 - 1840. Se ratkais­tiin ruoskituttamalla ja karkottamalla Siperiaan suuri joukko talonpoi­kia. Hovioi­keuden päätöksel­lä kuole­maan tuomittu nimis­mies armahdettiin pian tämän jäl­keen.[21]

Ehkäpä nämä suuriruhtinaskun­nan alueella tapahtu­neet poikkeuk­sellisen väkivaltaiset ratkaisut antoivat tulta Venä­jän vas­taiselle ("suomalaiskansalliselle") propa­gandal­le, vaikkei tapahtumien merkitystä pidäkään liioitel­la. Matti Klingen mukaan ainakin Johan Jakob Nordström (1801 - 1874) oli asiasta hyvin kiin­nostu­nut.[22]

Professori Nord­strö­min nimi nousee esiin yleisemminkin aina­kin kah­dessa mielipitei­den muut­tu­mi­seen suuresti vaikuttanees­sa asiayh­teydessä. Ajallisesti varhaisempi yhteys liittyi Ruot­sis­sa käytyyn Israel Hwasserin vuonna 1838 aloitta­maan keskus­teluun mah­dolli­sen Suo­men valti­on olemuk­sesta. Näistä molem­mista puhutaan enem­män seuraavassa tiukemmin valtiokysymyk­seen kytkeyty­vässä luvus­sa. Toinen yhteys oli hänen valtio-opin luentosarjan­sa yliopis­tossa vuonna 1842.

Yksi ylioppilasjohtajista, maisteri Paavo Tikka­nen, arvioi jo Porthanin ehdot­tamia ja M. A. Cast­rénin toteutta­mia ­matkoja Karja­laan "mui­noin mahta­van" kansan asuin­sijoil­le. Paavo Tikka­nen tyytyi tuo­maan esille Suur-Suo­men tehtä­vän kansan­valis­ta­jana vuonna 1844:

"Ehkäpä hänen onnistuu saada aikaan yhte­näinen kuvaus koko Suomen heimon muinai­sesta elämästä, ehkäpä me näin ollen voi­mme saada yhdeksi kansaksi yhdistetyksi ne miljoonat, jotka tähän saakka eivät edes nimeltä ole tunteneet toisiaan. Jos Suomi on silloin sivistynyt ja sen kieli samalla viljelty silloin olisi meidän asiamme valistaa heimoveljiämme."[23]

Ylioppilasjohta­ja Tikkanen joutui tunnus­tamaan ainakin sen, ettei Suomi vielä ollut kansa­kunta, sillä jo perusedel­lytykset kan­sakuntaisuu­teen puuttuivat. Suomi ei ollut yhdeksi kansak­si yhdistetty eli yhtenäinen eikä siihen kuuluvia "miljoo­nia" ollut vielä yhdistetty. Ajattelun taus­talta voi hahmottaa sen, minkä Hobsbawm on nimennyt kynnysperiaatteeksi. Kansakuntaa ei voinut olla, koska kynnysperiaatteen kriteeristö ei toteu­tunut. Lisäksi Suomen (ja suomalais­ten) sivistysta­so oli liian alhai­nen, eikä edes kieli ollut sivis­tyneen kansa­kun­nan tarkoituk­siin riittävän kehittynyt. Sivistys­tasosta puhumme tuon­nempa­na.

Kynnysperiaatteen mukaisia ajatuksia esitti myös August Ahlqvist (1826 - 1889) vuoden 1847 matkakirjeis­sään Au­nuksen retken jälkeen, vaikkei halunnutkaan antaa sen sitoa ajatusta suomalaisesta valtakunnasta:

"Näistä lähes 1 miljoonasta Suomalaisesta elävät enimmät yhdessä jaksossa Suomenmaan kanssa, ja tekisivät jo yksinänsäkin, vielä parem­min sen kanssa yhtenä, pienoi­sen valtakunnan, vaikka toiselta puolen täytyy sanoamme, että useimpain tässä lueteltujen kans­ojen ja Suomen­maan Suomalaisten välillä sivistyksestä on satoja vuosia."[24]

Jo 1840-luvul­la oli pienessä osassa suoma­lais­ta sivis­ty­neis­töä syntyä käsitys, että kreik­kalais-katolis­ta uskoa tunnus­tavat, viena­lais- ja au­nukse­laismur­teita puhu­van väestön asuttama maa, joka ulottui Laatokas­ta Ääni­seen ja Vienan mereen, kuuluikin itse asiassa Suo­meen. Aikalais­retoriikan mukaan alue oli luonnotto­masti irrotettu suoma­laisesta kieliyhteydestään. Elias Lönnrot määritteli suomalaisten asumisalan seuraa­vasti:

"Suomalaiset nykyään asuvat muotoansa kolmiloppisessa, pian saareksi verrat­ta­vassa maassa, jonka on pohjana eli alana, lännestä itään, Suomenlahti, Nevajoki, Laatokan meri ja Swiri­joki (Syväri); itä­koillisena sivuna eteläkaa­kos­ta pohjois­luotee­seen, Unuksenmaa ja Oniegameri; Suigojärvi, Wienan­meren Onegalahti ja Kantalahti ynnä Lappi (Imandra, Nuolta ja Enar­vi järvensä kanssa: länsi­luoteisena sivuna, etelälounaas­ta poh­joiskoilliseen, Poh­janlahti, Tornion, Muonion ja Tenon joki."[25]

Lönnrot määritteli tässä täsmälli­sesti suomalai­sen kansan territorion kielel­lisillä perusteilla. Hän ei kuiten­kaan ha­lun­nut tehdä asiasta kansakuntaa koskevia poliittisia johto­päätöksiä.

Myös Zacharias Topelius (1818 - 1898) otti huomioon Karjalan kuulu­misen Suomeen, jolle hän oli esittänyt perusteluja jo vuonna 1845 ilmesty­neessä kuvate­oksessaan Finland frams­tälld i teck­ningar. Kansan­tie­teel­listen näkemystensä lisäksi Topelius toi esiin myös luon­non- ja maantieteelli­set näkökan­nat histo­rianluennois­saan yliopis­tossa­ vuonna 1855.

­Emil von Qvan­ten hahmo­tteli Suomen rajat sotilas­po­liitti­sesta näkö­kulmasta vuonna 1855 ehdottaessaan skan­dinavis­tista Pohjolan liittoval­tiota. Sensuuri kielsi kirjoituksen kenraali­kuvernöörin määräyksestä. Qvantenin raja piirret­tiin Laa­to­kan, Syvärin ja Ääni­sen kautta Vienan me­reen­.[26]

Topeliuk­sen kah­takymmentä vuotta myö­hemmin il­mesty­neen Maa­mme-kirjan myötä ylei­seen tietoi­suu­teen saatiin tyypitelty kuva karjalaisista, ja tark­kaavai­nen lukija saa samalla tietenkin selkoa myös siitä, millai­seksi Tope­lius etnisen suomalai­sen ajatteli:

"Luonteeltaan karjalainen on vilkkaampi ja iloluontoisem­pi kuin muut maan­miehensä, uteliaampi, puheliaampi, ystävälli­sempi, koreilunhaluisempi, kersku­va toisinaan, ja hyvin taipu­vainen kauppaan, jossa usein sattuu kepposia, muuten hän on re­hellinen ja harvoin ryhtyy todellisiin varkauksiin ja suurem­piin rikoksiin."[27]

Tsaarin Suomen-vierailun yhteydessä henkilökohtaisen profes­sorin virkansa saaneen Zacharias Topeliuksen suur­suomalaisuu­dessa ei esiintynyt venäläis­vastaisuutta samalla tavalla kuin August Ahlqvistil­la, joka oli jo 1850-luvulla Karjalan mat­ko­jensa jälkeen esittä­nyt klassiset Suur-Suo­men rajat: "Äänisjärvi, Pohjan­lahti, Auran ran­nat, Vienan suu".

VIITTEET:

[1]Miroslav Hroch, Social Preconditions of National Revival in Europe. A Comparative Analysis of the Social Composition of Patriotic Groups among the Smaller European nations. Cambridge 1985, s. 23 - 24. Hobsbawm hyväksyy Hrochin jaottelun, Hobs­bawm 1991, s. 14.
[2]Hroch 1985, s. 62 - 63.
[3]Ks. Büchi 1993, s. 156, jossa selventävä kaaviokuva. Anderso­nin periodisuus on osa hänen teoksensa Imagined Communities lukujen jakoa, Anderson 1986.
[4]Hobsbawm 1992, s. 101 - 130.
[5]Hobsbawm 1992, s. 37 - 38.
[6]Emt. s. 101 - 102.
[7]Hobsbawm 1992, s. 102.
[8]Hobsbawm 1992, s. 41. Gustav Cohn, Grundlegung der Na­tionalekonomie, vol 1, Stuttgart 1885, jonka lainaus teoksessa Hobs­bawm 1992, s. 31.
[9]Paasi 1993, s. 255 - 256.
[10]Giddensiläisittäin ymmärretyllä rakenteella Paasi tarkoit­taa sääntöjä ja re­sursseja, jotka ovat olennainen osa tietyn sosiaali­sen jär­jestelmän tuottamista ja uusintamista. Ibid.
[11]Päiviö Tommila, Mitä oli olla suomalainen 1800-luvun alku­puolella. Teoksessa Herää Suomi, 1989, s. 52 - 53.
[12]Hannes Sihvo, Karjalan löytäjät, Tampere 1969, s. 14.
[13]Sihvo, s. 16. On huomattava että Beckerin Turun Wiikko-Sanomien levikki oli 1820-luvun alussa Suomen oloissa suuri eli noin 2000. Pirkko Alhoniemi, Isänmaan korkeat veisut, Turun ja Helsin­gin romantiikan runouden patrioottiset ja kansalliset motiivipiirit, Suoma­laisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 294, Helsin­ki 1969, s. 70. Lehden valistuksellisesta sisällöstä kts. esim. Teperi 1972, s. 153 - 154. Muita keskeisiä julkaisufoorumeja olivat ruotsinkieliset Aura, Mne­mosyne, Åbo Allmänna Tidning, Åbo Tidningar, Åbo Morgon­blatt ja Åbo Underrättelser. Alhoniemi 1969, s. 76.
[14]Alhoniemi 1969, s. 57 - 58.
[15]Runebergin matkakertomuksen lainaus teoksesta Sihvo 19­69, s. 24 - 25.
[16]Castrénin lainaus teoksesta Sihvo 1969, s. 40.
[17]Esim. "luonnollisten rajojen terminologiasta" ks. D. Nord­mann, Des Limites détat aux frontières nationales, teoksessa P. Nora (toim.), Les Lieux de Mémoire, vol II**, s. 35 - 62. Nationa­listisen joukko­liikkeen syntymisestä Elsassia koskeneen propagandasodan yhteydes­sä, ks. H.-U. Wehler, Deutsche Gesellschaftsge­schichte 1815 - 1845/49, vol II, München 1987, s. 399.
[18]Klinge , s.
[19]Klinge, Kansallisen identiteetin etsiminen, Teoksessa Suomen kulttuurihistoria II, ­Porvoo 1980, s. 27.
[20]Kalleinen 1994, s. 46.
[21]Klinge 1986, s. 128.
[22]Tosin Olavi Junnila kiistää tämän kiinnostuksen jyrkästi teok­sessaan Ruotsiin muutta­nut Adolf Iwar Arwidsson (1823 - 1858), Historiallisia tutki­muksia 87, Helsinki 1972, s. 40 -41.
[23]Tikkasen lainaus teoksesta Sihvo 1969, s. 32.
[24]Ahlqvistin lainaus teoksesta Sihvo 1969, s. 42.
[25]Sitaatti teoksessa Sihvo 1969, s. 39.
[26]Suo­men rajat idässä olivat Qvantenilla siis samat kuin Risto Rytin hah­motteleman Suur-Suomen itäraja syksyllä 1941­.
[27]Sitaatti teoksessa Sihvo 1969 , s. 44.

JATKUU... JOS JOKU HALUAA...