Kuvassa ukki ja Regina. Isäni ja tyttäreni. Oikealla pilkistelee isän maalaama muotokuva omasta isästään heti tämän kuoleman jälkeen. Siinä taulussa on minunkin jälkeni, kun tepsuttelin märälle taululle kengän jäljen. Hassua kyllä muistan, miten se tapahtui. Isä istuu olohuoneen lattialla Leskelän koululla Piippolassa ja minä menen siihen tilanteeseen ja kuulen hänen hätääntyneen huutonsa, kun jalka osuu maalipintaan. Isä kuoli tänä aamuna klo 9.28 Muhoksella. Valokuva on viimeinen isästä otettu. Joulun jälkeisinä päivinä. Tiesin sisälläni, että kyse on viimeisestä tapaamisesta, ja niin tiesi isäkin. Siksi halusin tämän kuvan ottaa juuri näistä kahdesta yhdessä.
17 kommenttia:
Otan osaa!
Ja mietin tässä aamutuimaan, että kumpa minäkin olisin silloin aikoinaan ehtinyt, ymmärtänyt ottaa sen viimeisen kuvan...
Osanottoni.
Suuri osanotto suruusi täältäkin.
Osanottoni. Toivottavasti poismeno tapahtui kivuttomasti.
Rauhallinen kuolema, kertoi isän vaimo. Morfiini varmaankin piti haimasyövästä johtuvat kivut poissa.
Lämpimiä ajatuksia ja osanottoni sinulle, Sedis! Elämä on rajallinen; onneksi meille jää muistot.
Osanottoni. Nämä neljän polven kuvat ovat hyvä lohtu, ehkä jopa ainoa.
Osanottoni.
Osanottoni ja lämpimiä vahvistavia ajatuksia.
Osanottoni.
Kiitos kaikille!
Osanottoni, Sedis
Osanottoni.
Hienoa, että sulla on tuollaisia kuvia, joilla täyttää muistojen katoavaa hämärää.
*
Minun suhteeni omaan menneisyyteni on kärjistysti todettuna tyhjä aukko.
Ei menneisyyttä, ei jatkuvuutta - vain tämä paikalleen pysähtynyt, massiivisen (ja tyhjän) informaatiotulvan täyttämä nykyhetki...
En siis ole (ollut) kovin sukurakas lukuunottamatta lähintä sukulaista eli toista veljeäni tuolta Kotkan puolesta...
Otan osaa, Sedis.
Osanottoni, Sedis!
Lämmin osanottoni.
Osanottoni myös minulta. Osaan samastua siihen, miltä sinusta on nyt tuntunut itsekin isäni muutama vuosi sitten menettäneenä.
Lähetä kommentti