Sain mieltä painavan asian hoidetuksi. Ostin digikameran. Paha tuuli on tipotiessään.
Viime päivät ovat olleet hankalia. Anteeksi vaimo. Anteeksi lapsi. Anteeksi koirat, siskot, veljet ja maan matoset. "Anna anteeksi, eno että katosin, sanomatta sanaakaan", kuten tuomari Nurmio asian ilmaisi.
Minä olen ollut teille hyvin paha viime päivinä [Paavo Lippos-imitaationa...]. Minä kadun. Kadun syvästi ja aidosti. [Painaa päänsä kameran etsimeen...]
Mutta asiaan. Agnes Heller oli oikeassa. Mitä pahaa on siinä, että uuden koltun [tässä: digikameran] OSTAMISELLA voi tulla hyvälle tuulelle.
Miksi juuri minun pitäisi verhoutua säkkikankaaseen ja ripotella päälleni tuhkaa? Extreme-kouluttautuneen, täysipäiväisessä ja ylikin työssä olevan ja inflaatiovajeesta huolimatta melkein velattoman miehen, jolla ei ole autoa, kesämökkiä ja viimeistä vuosimallia olevaa... ei, sen minä sentään jätän sanomatta.
Oikeastaan, kun nyt tarkemmin sitä ajattelen: Minä ansaitsin digikamerani. Se kuului minulle. Vielä paremmin: se valitsi minut.
Mutta ei ole helppoa valintojen tekeminen. Lähtökohtana ei ollut rajaton kulutusmahdollisuus, ts. valinnan tekeminen haasteita mitoittamalla.
Sen sijaan kyse oli pitkällisestä neuvottelusta. Ensin vakuutin itseni.
Ei, en ole ostamassa ammattilaiskameraa>1500 euroa. Ei en ole ostamassa hyvän amatöörin kameraa>800 euroa. Ei, en hanki Minolta Dimagea, Canonin uutta, Nikonia keskitasoa tai Olympuksen uusia Camedia-malleja eli pistä noin 500 euroa.
Vaikka lähellä oli. Se olisi saattanut minut Mikko Kivis-dieetille. Näkkileipä päivässä. Lapselle laivakorppuja. Vaimo kirjallisuuspiiriin muiden eväisiin.
Kiersin kauppoja huonoimmat vaatteeni ylläni. Pari keskiolutta alle ja kulunut maripaita ylle. Tuntiessaan ummehtuneen oluentuoksun huippuunsa viritetyt aggressiiviset kodinkonemyyjät eivät ahdistele, mutta eivät uskalla olla vastaamatta huipputeräviin ja loisteliaasti fakki-idiootin asiantuntemusta pursuaviin yllätyskommentteihini, vertailuihini, nippelitietoihini ja kerskailuihini satunnaisilla valokuvausansioilla.
Tiedättehän, tyyliin: "Valokuvasin muuten tässä taannoin Francis Ford Coppolaa, ja hän oli hyvin tyytyväinen lopputulokseen. Suomen johtava elokuvalehti on julkaissut säännöllisesti kuviani, vaikka kuvauskalustoni onkin vaatimaton. Mutta tärkeintähän onkin silmä ja vakaa käsi!"
Ja lopulta löysin etsimäni. Olympus Camedia C-740, siis pari vuotta vanha malli. 10 x optinen zoom [3 x digi päälle]. Ohjelmat ja kaapelit, patterit ja 16 Mb:n kortti. Ostin 128 Mb:n kortin päälle ja tinkaisin paketin 400 euroon.
Sitten jättiläispihvi sisuksiin: hyvällä tuulella ei saa olla nälkäinen. Vaimolle kotiin pullaa ja kahvia. Lapselle tikkari. Isi on onnellinen. Isi on hyvä.
Maailma on kaunis kameran etsimen läpi. [Jumalauta, on liian kirkasta tihrustaa tuosta näytöstä yhtään mitään...]
Ehkäpä saan kuvia joskus tännekin. Arvatkaa vain... Missäs se Playboy-toimittajan badgeni onkaan...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti