Vihdoinkin yksin. Aamupäivän kuulin ympärilläni vain natinaa, vaikka kävin jatkuvasti sitä loiventelemassa säteilevällä ja pirteällä olemuksellani. Mutta mitä teet, kun ympäriltä kuuluu vain siivousta, ärhentelyä lattialla lojuvista sukista ja kiukun ilmauksia kun otsapanta on hukassa. Juhlien jälkeinen aamu, työhulluus (tämähän on positiivinen piirren, onhan!), ydinjatkoksella nukuttu yö. Velvollisuuksia, velvollisuudentuntoja. Sovittuja menoja.
Itse olin lukkiutunut omiin asemiini; tärkeimpään mahdolliseen sunnuntai-aamun puuhaan: bloginvirittelyyn joka kuuroutti korvan ja vammautti sielun (vaikka olen luvannut pyykätä tänään klo 15, #¤%, Harold Lloyd elokuvan keskellä).
Vaihdoin taas ulkoasun mieleni mukaiseksi. [Vaikka en tuosta "template"-kuviosta vielä saa irti (miksen sano että en ymmärrä sitä) kaikkea.] Lähettelin uudella ihmeohjelmalla valokuvia sivuilleni. Rakensin kommenttitiedonvaltaväylän HaloScanilla (ja fontti suureni samalla järjettömäksi...) ja ties mitä kummallisuuksia sinne saan vielä ujutetuksi, kun annan sisäisen insinöörini laulaa.
Tilastoja. Ymmärrän näitä lievästi vainoharhaisia ihmisiä, joille tilastot eivät riitä: "I want their names."
Syyrian presidentti Azizista kerrottiin aikoinaan tätä vitsiä. Oli pidetty vaalit ja neuvonantaja kertoi presidentille vaalien menneen loistavasti: "Puolueemme sai 99 prosenttia äänistä". Kun presidentti osoitti tyytymättömyytensä, neuvonantaja ihmetteli tätä, olihan vastustajia vain yksi prosentti. "Totta", presidentti sanoi, "mutta minä haluan heidän nimensä."
Tähän verrattuna DDR:n nuorisopolitiikka oli huomattavasti lämminhenkisempää. Tavatessaan länsisaksalaisen kommunistitoverinsa FDJ:N edustaja loihe lausumaan kannustavat sanansa läntisille nuorisoliittolaisilleen: "Yhdessä meillä on 100 prosentin kannatus. Meillä 99 prosenttia. Teillä yksi."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti