Haluaisinko miljonääriksi?

Meillä kaikilla on varmasti ollut infantiilina aikakautena tapana pohtia, miksi haluaisi tulla ja mitä haluaisi elämässä tulevaisuudessaan tehdä. Ehkä juuri epävarmuus tulevaisuuden suhteen sai minut kiinnostumaan historiasta: kun esimerkiksi vaimo kysyi taannoin aionko tänään tulla kotiin aikaisin, minun oli helppo vastata etten minä sitä voi tietää, koska en ole ennustaja vaan historian ystävä.

Tietysti unohdin sen asian, että historiasta kiinnostuminen jos jokin tuo mukanaan epävarman tulevaisuuden. Mutta aina voi suhtautua maailmaan realistisesti ja sanoa, että senhän me tiedämme varmasti vasta jälkeen päin.

Minä määrittelin seitsenvuotiaana tulevan elämäni kolmeen pieneen tehtävään. Ne olivat kaikessa lyhykäisyydessään "tehdä kirja", "tehdä levy" [esihist. termi, viittaa vinyylille tallennettuun musiikkikappaleeseen] ja "tulla miljonääriksi".

Yllättäen levyttäminen [= äänitysstudiossa musiikkikappaleen saattaminen johtimitse tallennettavaan muotoon ja tallennuksen siirto vinyylille sekä sen järjestelmällinen jakelu kaupallisia kanavia pitkin] toteutui ensimmäisenä.

Bändiurani ei ollut pitkä. Levynjulkistamiskeikka oli viimeinen, vaikka sitä ei ymmärtänyt silloin sellaisena juhlia. Kahta kuukautta myöhemmin bändin ehdoton diktaattori tuli apureidensa kanssa ja keräsi soittimet ja vahvistimet pois. Ne olivat yhtyeen omaisuutta. Bändi ei levyttänyt enää koskaan.

Kirjan kirjoittaminen vei jo pidempään. Ensimmäistä kokoon pantua kirjaa ei koskaan julkaistu, se jäi muhimaan Olivetin varhaisen tekstinkäsittelylaitteen muistipiireihin ja on epäilemättä jatkanut matkaansa suureen kosmiseen bittikaivoon. Kyse oli palomiehen käytösoppaasta. Sitä tehdessäni sain hyvän käytöksen koulun itseopiskelupalkinnon, sillä luin tarkkaan diplomaattien rouvien ja kadettikoulun käytösoppaat. Osaan ripustaa jopa kunniamerkit oikein.

Sitten aloin kirjoittaa romaaneja. Sysäyksen siihen antoi se hämmennys, jota koin aina mennessäni kirjastoon. Tunne vain paheni kun muutin maalta kaupunkiin. Kirjastoissa on nimittäin järkyttävän monta kirjaa, jotka joku on kirjoittanut.

Voisin varmaan joskus julkaista jonkun varhaisimmista romaaneistani. Tai oikeammin vain niiden alun. Huomasin nimittäin olevani varsin taitava romaaninalunkirjoittaja. Niitä on laskujeni mukaan 31.

Yhtään keskikohtaa ja loppua en ole saanut tehdyksi. Kun sitten novellit ovat itse asiassa alku, keskikohta ja loppu vain lyhyemmässä muodossa, en ole saanut aikaiseksi niitäkään. Runot, ah, jäivät mulle etäiseksi.

Etsikkoaikani kului. Varhaiskypsästä lapsesta kasvoi lahjakas teini, lahjakkaasta teinistä lupaava ylioppilas, lupaavasta ylioppilaasta vähemmän lupaava ylioppilas, ex-lupaavasta, menetetystä ylioppilastoivosta yllätysmaisteri vanhoilla päivillä, yllätysmaisterista lupaava lisensiaatti ja nousevan tähden tietä niin edelleen, kunnes todellinen alamäki alkoi, kun kirja julkaistiin. Sitä käyn ihailemassa kirjastossa, joka näyttää minun silmissäni entistä useammin kirjojen hautausmaalta.

Miljonääriksi tulo on mutkistunut. Hyvänä ajatuksenani on ollut ajatella kerran viikossa tunnin ajan, kuinka tulla miljonääriksi. Monia hyviäkin ideoita on tullut, mutta niistä on puuttunut keskikohta ja loppu. Sponsorit, ottakaa yhteyttä.