Maanpuolustushenki korkealla

Tyttäreni BayBlade-taisteluhyrrät ja infernaalisissa taisteluissa tuhoutuneet simpukankuoret kerättyäni lukaisin aamun piristykseksi Aki-Mauri Huhtisen ja Risto Sinkon toimittaman (sic!) teoksen Maanpuolustustahto tutkimuskohteena - Kylmästä sodasta informaatiosotaan.

Se on Maanpuolustuskorkeakoulun Johtamisen laitoksen Julkaisusarja 2:n artikkelikokoelmien 12 julkaisu eikä viittaa siihen tosiasiaan, että vaimoni ei enää kiellä kirjoittamasta itsestään tähän blogiin, mutta ymmärtää, että kaikki mitä hän sanoo, voidaan käyttää häntä vastaan. Vihdoinkin arkipäivän rutiinit ja pienet keskustelut ovat saaneet mieltä ja merkitystä. Wittgensteinille olisi pitänyt ehdottomasti järjestää blogi käyttöönsä. Aamuyskösten jälkeiset ehdotukseni "Taistelevat metsot" -blogin perustamisesta hän hylkäsi teerimäisen ovelasti.

Vaimon sijaan omistan nämä miehuulliset rivit tänä aamuna työpaikkani keskuksessa aamuvoimisteluaan suorittaville sivareille, joiden keskeiseksi moraalisen ryhdin ylläpitäjäksi tämä blogi on täten muodostuva.

Takaisin in medias res. Hämmentävää kyllä sotilaallisen karuna pidetty kansi on saanut koristuksekseen SA-kuvan nimettömän toimihenkilön filmille tallentavan valokuvan, jossa Jaakko Valtanen ottaa vastaan arvovaltaista, mutta nimetöntä vierasta. Pikainen tarkastelu osoittaa, että kyse on Sotilaspsykologisen Seuran 20-vuotisjuhlakokouksessa 25.2. 1969 otettu. Valtanen toimi seuran puheenjohtajana 1967-1970. Kovia aikoja nuo Neuvostoliittoa vastaan käydyn informaatiosodan pahimmat vuodet!

Leijonanosan kirjasta haukkaa Valtasen vuonna 1954 julkaistun diplomityön näköispainos (sic!). Hämmentävää tämä ei ole vain Remington-tyylisen ulkoasuvisualistiikan kannalta, vaan myös siksi että eversti E. W. Kukkonen mainitsee 20.10. 1954 päivätyssä arvostelussaan Valtasen työstä seuraavaa: "Häiritsevänä tekijänä on mainittava lukuisat lyöntivirheet tekstissä, jotka voivat johtua kirjoittajasta riippumattomista seikoista." Juuri noin ja juuri tuollaisella kieliopilla olisin halunnut vastaväittäjäni kommenttinsa sanovan väittelytilaisuudessani viime vuosituhannella!

Ev. Kukkonen kuten myös everstiluutnantti M. A. Hurme arvioivat molemmat Valtasen 130-sivuisen (+ melkein 30 sivua liitteitä) työn kiitettäväksi. Valtanen oli saanut luvan ylittää normaalisivumäärän uraauurtavassa työssään, joka perustui lahjoitusvaroin rahoitettuun Gallup-tutkimukseen.

Luutnantin aloittaman mutta kapteenin valmiiksi saaneen tutkielman sotilassosiologiseksi nimeksi oli annettu "Maanpuolustushengen (-tahdon) kehittämisen ja ylläpitämisen edellytykset ja mahdollisuudet erityisesti nuorison keskuudessa" katsottiin tuoreeltaan niin arvokkaaksi, että työtä esiteltiin tasavallan presidentin läsnäollessa Sotakorkeakoulun 30-vuotisjuhlassa tammikuussa 1955. Valtanen mainitsee omassa puheenvuorossaan, että puhe oli 16-sivuinen ja kesti 40 minuuttia.

Sittemmin hän on varmaan oppinut lausumaan miehekkäämmin ja hieman hitaammin. 16-sivuisen esitelmän näet pitää kestää 48 minuuttia. Kolme minuuttia per liuska on juuri se nopeus, jolla yleisö voidaan hypnotisoida. Itse en ole sitä vielä oppinut, mutta aika monet opiskelijani nukkuvat luennoillani. Olen joskus pyytänyt yleisöä - vai pitäisikö sanoa asiakkaita - olemaan hiljempaa, ettei nuori mies eturivissä heräisi!

(Palaan asiaan tuonnempana. Työmatka kutsuu, sanotaanhan, ettei ole olemassa niin pientä virkaa, etteikö se blogin kirjoittamista haittaisi!)

Myöhemmin

Valtanen kertoo saaneensa herätyksen aiheeseensa Knut Pippingin teoksesta "Kompaniet som samhälle". Mutta hänellä oli vaikutteita myös muualta. "Toinen tekijä uuteen diplomityön aiheeseen johtavaa kiinnostustani oli tutustumiseni vuonna 1950 Moral Re-Armament nimisen liikkeen (MRA) piirissä toimiviin ruotsalaisiin, tanskalaisiin ja amerikkalaisiin nuoriin upseereihin eräässä kongressissa Sveitsissä, johon olin saanut kutsun. Siellä esitettiin ajatuksia asevelvollisuuden käyttämisestä nuorten miesten kasvattamisessa innoittaviin demokratiaan - demokratian ideologiaan, kuten siellä sanottiin. Tanskassa ja Ruotsissa puolustusvoimien johto oli hyvin kiinnostunut asiasta ja demokratiakasvatusta kokeiltiin molemmissa maissa tehtävään määrätyissä joukoissa. Asia koettiin aikanaan tärkeäksi, sillä koko Länsi-Eurooppa poti 'demokratiavajetta' sotia edeltäneen ajan diktatuurien ja toisen maailmansodan aatteellisten katastrofien jäljiltä. Miehitysvaltojen jakamassa Länsi-Saksassa demokratiakoulutuksessa edettiin myöhempinä vuosina varsin pitkälle, mutta vakaissa pohjoismaisissa demokratioissa ideologiselle valmennukselle ei ollut samanlaista tarvetta. Kokeilun tuloksista en saanut tietoa, mutta itse idea jäi kuitenkin mieleeni ja niin suomalaisen demokratia "ideologia" löysi myöhemmin tiensä diplomityöhöni 'uuden' maanpuolustushengen erääksi perustekijäksi."

Näin Valtanen siis maahantuo puolustusvoimien koulutukseen kaksi uutta asiaa: "ideologian", joka on perusteeltaan länsimaisen demokratian ajatuksen kylmän sodan aikana ideologisoitu muoto ja "suomalaisen demokratian", joka on tuon kylmän sodan vuoksi ideologisoidun "länsimainen demokratia" -käsitteen suomalaistettu muoto.

Vasta myöhemmin Valtonen oppi - Erik Allardtilta ja Antti Eskolalta - että asiaan ei pidä suhtautua näin totaalisen järjestelmän tavoin. Vasta moniarvoisuus, pluralismi, tekee demokratiasta sen mitä se on, ei suinkaan (propagandalla) yhdenmukaistettu kansalaismielipide. Valtanen siis loi kylmän sodan ideologiselle pohjalle keskitetyn mielipiteenohjailun paradigman, jota hän nimittää "suomalaiseksi demokratiaksi".

Tällainen olisi tietysti ollut suuren julkisuuden arvoinen, mutta kuten sotakorkeakoulun diplomityöt usein, tämäkin julistettiin salaiseksi. Tuon vuosijuhlapuheen lisäksi tematiikka nousi esiin vasta vuonna 1962, jolloin sama gallup-aineisto annettiin Antti Eskolalle, joka kirjoitti asiasta artikkelin Tiede ja ase -lehteen. Eskolalle oli tuttua myös MRA-propaganda, sillä hän oli ollut sen piirissä jo koululaisena 1950-luvun alussa. Eskola sai tehtävänäsä professori Kai von Fieandtin johtamalta Henkisen maanpuolustuksen komitealta.

Kun sitten Eskolan tutkimustuloksiin kuului se, että pasifisti voi olla "isänmaallinen" ihminen, reservinupseerijärjestöt ja oikeistopiirit kävivät rajuun vastahyökkäykseen lehdistön antaessa sille mieluusti tilaa. Eskola ei kerro lehdistön ja mainittujen piirien suhteesta, joka oli tuolloin (ja on nykyäänkin) enemmän kuin vain sylilämmin.

Eskola on kirjoittanut nyt käsillä olevaan teokseen artikkelin, joka pureutuu paitsi oman tutkimuksensa vaiheisiin myös Valtasen varhempaan tutkimukseen. Se antaa Eskolan mielestä hyvän kuvan aikansa militaristisesta kielestä ja toimii historiallisena vertailukohtana tämän päivänä näkökulmille ja puhetavoille silloin, "kun halutaan ymmärtää maailman muuttumista uhkakuvien ja puolustautumisstrategioiden kannalta."

Mutta Eskolalla on muitakin havaintoja. 1950-luvun alussa Suomi eli "moraalitaloutta". Ts. kuten Pertti Alasuutari on luonnehtinut tuota aikaa, keskustelussa nousivat varsin usein esille moraaliset perusteet. Siihen liittyi MRA:nkin ajamat ajatukset moraalisesti vahvojen yksilöiden ja johtajien tärkeydestä.

1960-luvulla tästä "moraalitaloudesta" siirryttiin sitten "suunnittelutalouteen". Tämä viittaa ennen muuta suunnittelupuheen lisääntymiseen, ei konkreettiseen suunnitteluun. Moraalisesti vahvoista johtajista puhuminen väistyy 1960-luvun mittaan. Psykologinen sodankäynti oli muuttunut henkiseksi maanpuolustukseksi ja saanut 1960-luvun alussa erityisen suunnittelukunnan. Käytännön työelämässä tämänkaltainen muutos merkitsi moraalipuheen jatkumista, mutta nyt sellaisena keskusteluna eettisistä periaatteista, jotka voitaisiin muuttaa rationaalisesti suunniteltavissa oleviksi järjestelmiksi. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että kutsumuksesta - moraalisesta perustasta - tulee näin ammattimaista, jota on syytä suunnitella ja kehittää tieteelliseltä perustalta.

Nykyään emme elä vanhassa "moraalitaloudessa", emmekä holhoavassa "suunnittelutaloudessa", vaan meidät on vapauttanut yksilölliseen kanssakäymiseen "kilpailutalous". Valittaen Eskola toteaa, että nykyajalle on ominaista se, että "liike-elämän kieli tunkeutuu sellaisillekin alueille, joille se soveltuu huonosti ja olennaisia asioita peittäen, kuten hoito- ja hoivatyöhön, koulutukseen ja tieteelliseen tutkimukseen. Potilaista ja oppilaista tulee kuluttajan kaltaisia asiakkaita, joita ei enää hoideta, auteta, opeteta ja kasvateta, vaan joille 'tuotetaan' ja tarjotaan - ja jotka ostavat ja kuluttavat - 'terveyspalveluita' tai 'koulutuspalveluita'.

Eskola unohtaa sanoa, että näidenkin terveys- ja koulutusasioiden tärkein mitta on nykyään hintalappu. Mutta palatkaamme Eskola-sitaatteihin:

"Palveluita myös yksityistetään ja kilpailutetaan, jonka tuloksena ajatellaan syntyvän 'säästöjä' ja tehokkuutta sekä niiden seurauksena 'kuluttajalleä mahdollisuus hänen kannaltaan parhaisiin valintoihin. Yliopistossa tutkinto on 'tuote', jota kehitellään ja tarjotaan niin kuin teollisuusyritys kehittelee ja tuo markkinoille omia tuotteitaan. Myös väitöskirjoja 'tuotetaan', ja jokainen valmistunut 'tuotos' vuorostaan tuottaa yliopistolle saman rahamäärän työn sisällöstä tai laadusta riippumatta."

Jaakko Valtasen diplomityö toi framille paitsi ideologisuuden (ja sen myötä avoimen - työn julkisuutta koskevan sensuurin vuoksi tietysti vain rajallisen - poliittisuuden) myös maanpuolustusnäkökulman määrittelemän nationalismin. Primordiaaliseksi määritelemänsä (hän puhuu puolustushalun biologisesta perustasta) nationalismin läpitunkeman suomalaisen demokratian -käsitteen kontekstoimana hän pohti, miten valtiovalta ja politiikka, koti, koulu, toveriympäristö, nuorisjärjestöt, urheilu ja sen järjestöt, kirkko ja julkinen sana voivat vaikuttaa maanpuolustukseen.

Artikkelinsa lopuksi Antti Eskola antaa uudelle tutkimukselle suuntaa kysymällä, miten globaalit markkinat ja sen sitoumukset asettavat rajoituksia ja velvoitteita kansalliselle päätöksenteolle. Mitä "maanpuolustus" merkitsee Nation jäsenelle tai EU:n yhteiseen puolustukseen osallistuvalle valtion kansalaiselle? Onko asevelvollisuudessa mieltä? Jos kv. yritykset irtisanovat täällä väkeä, niin miten se vaikuttaa suhtautumiseen ja solidaarisuuteen Suomea kohtaa niiden parissa, jotka joutuvat jäämään maahan. "Pääomalla ei ole isänmaata, mutta sen luomat toimeentulomahdollisuudet ovat olleet tärkeä osa työpalkallaan elävän ihmisen isänmaata."

Eskola kysyy myös mitä "maa" ja sen puolustumainen merkitsee kansainvälistyneelle, opiskelussa ja työelämässä yli rajojen liikkumaan tottuneelle sukupolvelle? Pelkkää symbolista, nostalgista samastumisen kohdetta vailla konkreettisia toimintavelvollisuuksia? Entä mitä se merkitsee niille maahanmuuttajille, joiden oma "maa" on jossakin muualla.

Tätä kaikkea voisi Eskolan mukaan tutkia kvalitatiivisesti. Sitä näkemystä voisi sitten täydentää kvantitatiivisella tutkimuksella. Eskola on siis täysin päinvastaista mieltä kvalin ja kvantin suhteista kuin kirjan toinen toimittaja Risto Sinkko, joka kannattaa kvantitatiivisen siis määrällisen tutkimuksen esiin tuomien perustotuuksien täydentämistä kvalitatiivisella tutkimuksella. Eskola haluaa kiinnittää huomiota ajatusten ja niitä välittävän kielen merkitykseen ja muutokseen. Siksi kvalitatiivinen tutkimus on välttämätön perusta, sillä vasta sitten me tiedämme, mitä kvantitatiivisesti kysymme.