Tänä aamuna bussipysäkillä tunsin olevani Odysseus. En tietenkään semmoinen kreikkalainen sankarityyppi vaan enemmänkin porvarillisen miehen arkkityyppi. Olin siis omasta mielestäni vertauskuva Odysseukselle. Hänkään ei ollut varma siitä minne oli menossa eikä varsinkaan siitä, minne pitäisi mennä. Jos luette tarinan niin huomaatte ettei O:lla ollut kiire minnekään. Hän saattoi viettää saarella kuin saarella helposti jopa vuosia.
Olin käsitteellinen henkilö. Epäilemättä minä, mutta käsittellinen tavallinen porvarillinen mieshenkilö. Enemmän itsesäilyttävä kuin aistimellinen.
Ja silti minua ihmetytti. Suomalaiseen tapaan bussipysäkki oli tyhjä. Se ei suinkaan tarkoittanut sitä etteivätkö ihmiset meidän lähiössämme olisi matkustaneet keskustan suuntaan julkisilla kulkuvälineillä. Totta kai he matkustivat. Monet ovat varsin tietoisia matkoistaan. He eivät halua saastuttaa tai tuhlata ympäristön voimavaroja. Siksi he turvautuvat HKL:n erinomaisiin palveluihin. Pari-kolme minuuttia metroasemalle. Ja sieltä vain hujaus keskustaan ellei jotain yllättävää satu.
Yleensä metrossa voi jopa keskustella. Muistan eräitä mielenkiintoisia juttutoveja parinkin kirvesmiehen kanssa. Ihastelin sitä taitoa, jolla he saivat teränsä upotettua millintarkasti siihen mihin halusivat. Tuosta vain, ajattelematta.
Mutta en vielä ollut päässyt matkaan, kun ihmetys jo alkoi. Minä nimittäin myönnän poikkeavuuteni. Menin bussipysäkille, tiedättehän, sille alueelle, joka on kadun sisennyksellä merkitty bussipysäkiksi. Joskus, jos iloisen väristä maalia on riittänyt, katua reunustava kivi on maalattu keltaiseksi. Siihen ei saa pysäköidä.
Tosin monet pysäköivät juuri siihen. Esimerkiksi kaikki videokauppaan menijät. He ovat saaneet vapautuksen kaikista liikennesäännöistä, jotka eivät heitä koske.
Bussia odotti noin 20 lähiöihmistä, en uskaltanut laskea. Kunnollisia, perusveronmaksajia. Ei yhtään opiskelijaa tai muitakaan hampuuseja kärkkymässä pummimatkaa, jos kontrolli vaan pettää. Meillä, kansalaisilla eikä millään veronkuluttajilla, oli prässit suorassa, siistit huivit kaulassa ja lippu valmiina sisäänmenon jouduttamiseksi.
Meitä oli siis yli 20. Mutta minua ihmetytti se, että olin ainoa, joka odotti bussia pysäkillä. Muuta seisoivat etäänpänä. Uudet tulijat jäivät yhä kauemmaksi bussipysäkistä. Ihmisten välinen etäisyys pysyi samana, noin kolmessa neljässä metrissä. Äänetöntä aamusyntiä kyllä harjoitettiin, sillä jokainen mittaili toisiaan, varsinkin niitä lähietäisyydelle tulleita. Arvioita tehtiin silmämäärin mitaten.
Kaikki tiesivät, että kohta H-hetki koittaa. Samalla sekunnilla kun bussin kärki pilkistää tien mutkan takaa, kaikki yli kaksikymmentä ihmistä keksivät bussipysäkin ja tunkevat asemiin kuin tarkk'ampujat Irakissa. Jokainen haluaa varmistaa itselleen hyvän sijan bussissa. Se varmistuu ehtimällä bussin sisään ennen edellistä.
Koko hieno järjestelmä, lähes sadan metrin mittainen odotusväylä lymyisine porttikonkeineen ja sivukatoksineen, oviholvineen ja pylväineen jonka taa piiloutua oli mennyttä siinä silmänräpäyksessä kun bussin kärki pamahti eteen.
Minä satuin melkein oven kohdalle, mutta annoin tietä kaikille 20:lle. Tiesin, että he olivat jääneet pois bussipysäkiltä aivan muista syistä kuin halun tai tahdon puutteesta. Näin heidän päättäväisistä silmistään, että halua ja tahtoa päästä tuohon bussiin oli paljon enemmän kuin minulla. Minä olin vain työmatkalla. Bussi oli välttämättömyys, ei intohimojen kohde. Minulla ei ollut kiire vaikka minulla oli päämäärä. Minä olin Odysseus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti