Tunnetteko te ihmisiä, jotka eivät suin surminkaan hankkisi kännyköitä. "Minä en koskaan osta kännykkää", he sanovat ja jatkavat suurenmoisen itsetietoisuutensa tuomalla varmuudella, etteivät tarvitse niitä missään, koskaan eikä minkään vuoksi. Vastaväitteitä he eivät ota kuulemattomiin korviinsa.
Minulla on asiasta kokemusta. Nuorena en hankkinut itselleni lankapuhelinta. Päin vastoin kerroin kaikille, että minulle riitti postikortti ilmoitukseksi esimerkiksi siitä, että voisimme tavata huomenna tai ensi viikonloppuna. Valistin muita siitä, että postikortti oli mielestäni helpompi panna eteisen ilmoitustaululle muistuttamaan tulevasta tapaamisesta kuin se kalankääreenä olleen Hesarin reunapaperi, johon elämäni kutsujen puhelinnumeron muistaakseni viime yönä raapustin.
Teoriassani ja käytännön toimintasuunnitelmassani ei ollut mitään vikaa, enkä keksi siitä aukkoa vieläkään. Ihmiset vain eivät lähettäneet minulle postikortteja.
Tästä oli vakavia yhteiskunnallisia seurauksia. Luultavasti juuri sen vuoksi Postin myöhempi pääjohtaja Pekka Vennamo lakkautti kaikki ne postit, joita erityisesti tarvittiin pitkien etäisyyksien ja hankalien kulkuyhteyksien vuoksi. Kun ihmiset eivät lähettäneet minulle postikortteja, kate väheni. Kyse oli tietysti myös isäkapinasta.
Muistattehan kontekstina sen, että Pekan isä oli asuttanut kaikki nämä ihmiset pitkien etäisyyksien ja hankalien kulkuyhteyksien taakse, saanut heidät rikkomaan terveytensä voin, viinan ja raskaan raivaustyön yhteiskäytöllä. Tilalle tarjottiin uuden puolueen voima ja unohdetun kansan voiman ideaali. Nyt poika halusi korjata tämän epäterveen tilan. Koska ihmisiä ei saatu muuttamaan pois äärialueilta, kaikki yhteydet sinne piti katkaista. Siinä hänen voimansa eivät olisi yksin riittäneet, ja hän tarvitsi sosiaalidemokraattien tuen.
Sosialidemokraatit olivat liittyneet rintamaan jo aiemmin. He nimittäin ymmärsivät jo 1960-luvun puolivälissä että nämä vääriin paikkoihin kansallisella territoriolla asutetut ja asuttautuneet ihmiset olisi halvempi elättää täällä etelässä.
Asian lopullista ratkaisua pitkitti kuitenkin se, että ihmisille alettiin maalaisliittokeskustalaisten indeksivaatimusten myötä maksaa siitä, että he lakkasivat viljelemästä peltojaan Suomen keskustan alueen ulkopuolella, ns. syrjä-Suomessa.
Myöhemmin näille maaseudun käytännössä autiuttajille maksettiin myös siitä, että he luopuivat syötäväksi tai maatalouskulutustuotteiden reprodusointiin suunnitelmallisesti tietyksi ajaksi elätetyistä eläimistä, joista viime vaiheessa maksettiin nyttemmin Suomen Maaseudun Teemu Mäki-tueksi nimitettyä lopetuspalkkiota.
Lopetuspalkkiot sopi käyttää vaikka vapautettuun keskiolueen. Keskiolut ei kyllä vapauttanut ketään, sillä sen vapauttaminen oli verrattavissa seksin vapauttamiseen. Seksin vapauttamisen yhteiskunnallinen seuraus on selvä: Enemmän seksiä tarkoittaa enemmän seksiä. Ei muuta. Sen sijaan enemmän keskiolutta tarkoittaa vähemmän mäyräkoiria.
Eläinten tappaminen piti pystyä todistamaan. Se ei ollut vanhemman Vennamon aikana helppoa, sillä 50 000 kanan kanalan lopettamista dokumentoivaan splattervideoon tarvittavaa laitteistoa ei ollut kunnolla tuolloin edes keksitty. Pelkästään pohjoiskarjalaisen alle 20 lehmän navetan perustuhon todistaminen olisi vaatinut ammattilaiskäyttöön viittaavan filmikaluston tuomista paikalle.
Kevyet kannettavat äänifilmikamerat alkoivat yleistyä 1960-luvulla: se näkyi mm. totuuselokuvan keksimisenä. Eläinten lopettamisia ei paljonkaan dokumenttielokuvissa käsitelty. Kidutuksia ja kärsimyksiä sentään jonkin verran: pisimmälle kyllä yllettiin näytelmäelokuvassa; Andrei Tarkovski sytytti laukkaavan hevosen tuleen Andrei Rublevissa saadakseen spektaakkelia filmille.
Ensimmäiset maailman televisioissa olohuoneisiin välitetyt globaalit teurastusvideot näytettiin Biafran sodan yhteydessä. Brittiläinen Visnews vei Biafraan videokalustonsa, joka vuoden 1966 malliston mukaisena painoi 20 000 kiloa.
Raavaimmatkaan tulevat maatalousyrittäjät - tuolloin vielä suomalaiset talonpojat ja maatyöläiset - eivät olisi saaneet aikaiseksi sellaista videooperaatiota: maaseudun infrastruktuuri ei olisi kestänyt noin suurien jatkoperävaunujen kuljettamista sateen pehmittämillä ja kuopittamilla hiekkateillä. Eläimille olisi pitänyt perustaa keskitysleiri - eräänlainen Teemu Mäki Center siis - ja ne olisi pitänyt tuhota siellä keskitetysti.
Painavan sanomansa vuoksi Biafrassa kuvattiin oikeastaan vain ihmisten teurastuksia. Tätä jatkettiin sitten myös Vietnamissa. Kissojen pariin videointia ei vielä tuolloin laajennettu. Silti ihmisten teurastuksista otetut valokuvat ja filminpätkät keräsivät maailmalla erilaisia palkintoja. Ne herättivät miljoonat ihmiset huomaamaan globaalia kärsimystä.
Mutta ei kissojen ja koirien teurastuksissa mitään uutta ollut. Kun SS- ja Wehrmachtin joukot etenivät toisen maailmansodan aikana itään, minkä tahansa paikkakunnan valloitusta seurasi eläinten joukkomurha. Saksalainen kun on aina ollut tarkka hygieniasta.
Kaikki kodittomat kissat ja koirat tapettiin mahdollisimman tarkoin, tämän tappomääräyksen antaminen oli nimitetyn komendantin ensimmäisiä tehtäviä. Raporteissa ei viitattu siihen, että kodittomia näistä entisistä kotieläimistä oli tullut, kun kansallissosialismin asiaa ajaneet, hygieniastaan tarkat bakteerikauhuiset joukot olivat tuhonneet niiltä varsin perusteellisten operaatioiden tuloksena kodin. Kun eläimet oli teurastettu, oli rotuhygieenisen käytännön aika. Niitäkin filmattiin varsin harvoin. Komendanttiraporttien lisäksi asiasta kerrottiin lähinnä postikorteissa.
Minä en siis saanut postikortteja. Minusta tuli erakko. Kaupungilla entiset ystäväni tuijottivat minua ja kuiskuttelivat toisilleen, että tuo on Sedis. Sillä ei ole lankapuhelinta, siksi me ei kerrota bileistä sille edes suullisesti.
Itse asiassa nuo takanapäinpuheet vakuuttivat minut siitä että puhelinlaitokset ja -verkostot pitivät kaupunkilaisia sorrettuja nuoria vankeudessa labyrintissaan ja sitä paitsi vaativat joka vuosi ihmisuhreja. Siksi ajattelin olla Helsingissä se Theseus Stadilainen, joka päätti mennä HPY:n labyrinttiin ja kohdata Minoksen härän, Minotauroksen ja surmata sen kuin pahan tappaisi.
Mutta minulle kävi huonosti. Siinä kappaleessa kreikkalaisten tarinoiden kirjaa, josta otin sankaritöihini oppia, oli pieni käyttöliittymäongelma. Voileivän karheaa pintaa silottanut salamimakkaraviipale oli rasvallaan peittänyt lukukelvottomaksi sen kohdan, missä puhuttiin Ariadnen langasta. Vain sitä pitkin pääsi kommunikaatiolabyrintista pois. Minä en päässyt. Lankapuhelin - Ariadnen lankapuhelin - olisi voinut auttaa.
Ja siksi ostin tänään kaksi kännykkää lisää. Annoin toisen vaimolleni, joka ei suin surminkaan hankkisi kännykkää. Toisen annoin lapselleni, jotta hän oppisi jo varhain sen kuinka julma maailma on soittamisissaan ja soittamatta jättämisineen.
Minä taidan keskittyä postikortteihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti