Grauen, Panik und Untergang

G.P.U. oli saksalainen elokuva, jonka nimi viittasi näennäisesti Neuvostoliiton salaiseen poliisiin ja tiedusteluun, mutta julkiseksi selitykseksi annettiin kuitenkin muuta: nimi tuli natsielokuvaan sanoista Grauen, Panik und Untergang.

Meillä on kotona Grauen, Panik und Untergang.

Panik tulee tietysti siitä, että vaimo yrittää ohittaa meikän julkisuusasteen antamalla väkisin haastattelun entisessä radiomonopolissa tänä aamuna.

Grauen on se harmaus, joka näkyi äsken kasvoiltani aamuyskösten aikaan, kun olin huomannut tämän julkisuuteen hamuavan narsistisen piirteen vaimossani ja kun samaan aikaan, eikä tässä kerta kaikkiaan voi olla kyse sattumasta, blogini top-listasijoitus ensimmäistä kertaa neitseellisen syntymänsä jälkeen näyttää negatiivista lukua.

Alamäki on alkanut. Eikä mitään ole tehtävissä. Fellinin Amarcordin roolihahmokin sentään saattoi kiivetä puuhun ja huutaa maailmalle: "Vuole una donna." Kukaan ei kiipeä puuhun ja julista omasta minareetistaan: "Vuole un Sedis Blog." Kahteen päivään kukaan ei ole etusormeaan notkistanut rastin vertaa ja siksi koko maailman epäoikeudenmukaisuus kohdistuu minuun ja listasijoitukseeni. Ei kai minun ole mentävä niin alas, että on ryhdyttävä kommentoimaan kanssablogisteja, tämän kuviteltavissa olevan yhteisön onnistujia?

Vaikka perheen tuoma perusturvallisuus on näine tapahtumineen ehkä ikuisiksi ajoiksi hajonnut, jäljelle jää lohtu. Ainoa tämänhetkinen lohtu on keinutuolissa keinuminen ja pää kallellaan tapahtuva harmaiden suortuvien selvittely samalla kun huulilta purkautuu vanha laulu: "Antaa mennä kun on alamäki vain. Kauan sitten jätin kotimökin harmaan. Mutta sinne takaisin, tieni vie kuitenkin, valtatie, kotiin vie, valtatie."

Mutta enemmän kuin tuo väliaikainen lohtu, minua askarruttaa elämään liittyvä armon puute (ks. Ciceron ohjeet pojalleen), tuo lopullisesta ratkaisusta muistuttava Untergang.

Jos vaimosta tulee näillä mediatempuillaan kuuluisampi kuin minusta, niin miksi ihmeessä minä pidän blogia, eikä hän. Tai oikeammin. Miksi hän kieltäytyy pitämästä blogia, ja minä en osaa sisäisessä josephgoebbelsilaisyydessäni kieltää sitä itseltäni, vaikka alamäki ja sen lopussa kuin sateenkaaren kultasanko häämöttää ei-mikään-muu-kuin julma ja paniikkia herättävä Untergang.

Kyse ei tietenkään ole kateudesta. Pois se minusta. Itse asiassa olen aina ihmetellyt miksi "kateus" on niin voimakas sana.

Etymologisesti tarkastellen se ei ole vain voimakas, vaan suorastaan musertava. Vielä 1500-luvulla "kade" (äännetään "kathe", siis se englannin "the"-äänne mukana) oli termi, joka viittasi mustaan magiaan ja sen harjoittamiseen toiveeseen, jonka mukaan taian kohteen tulisi kuolla.

Toisin sanoen, kun 1500-luvulla oli jollekin kade, niin oikeastaan halusi tappaa toisen. Eihän tällainen merkitys voi jäädä vaikuttamatta hitaasti vaihtuviin mentaalisuuksiin tämän sanan ympärillä. Veikkaisin - enkä nyt puhu lottorivimenestyksestäni - että sanan voimakas tunnelataus liittyy näihin hitaasti muuttuviin mentaliteetteihin. Sanan merkitys on muuttunut, mentaalisuus ei samassa määrin.

Kateellisuuden sijaan saatan hyvinkin alkaa syyttämään ympäristöä oikeudenmukaisuuden puutteesta. Oikeastaan sormeni jo syyhyävät, kun joudun mitä ilmeisimmin turvautumaan viimeiseen keinoon, muiden blogien kriittiseen tarkasteluun.

Jääkö kiveä kiven päälle, jääkö edes tuhkaa ripoteltavaksi. Sen lähipäivät näyttävät. Mutta sitä ennen, käsi sydämelle, miksi et laittaisi rastia Sedis Blogin kohdalle jo nyt. Se olisi päivän hyvä työ perheonnelle, valoisalle tulevaisuudelle, ja se lykkäisi todellista Untergangia tuonnemmaksi, hämärään tulevaisuuteen.