Kotona oli eilen pyörremyrsky. Se alkoi samalla lailla kuin se aina alkaa. Tiedättehän, minä ajattelin... Kun vaimo sanoo: "Minä ajattelin että...", niin silloin voi kaiken toivon heittää. Se tarkoittaa maailman suurimman ja monimutkaisimman suunnitteluorganisaation perustamista. Kun kuulen hänen sanovan: "Minä ajattelin että..." tiedän, että maailma koostuu miljoonista toisiinsa limittyvistä hammasrattaista, ja minä olen vain unilukkari, joka heittää hiekkaa silmille.
Vaimo oli ajatellut heittää meidän yhteisen menneisyytemme menemään. Hän kaiveli tarkoin kaikki ne nurkat ja kaapit, jonne olimme piilottaneet yhteisien elinvuosiemme tärkeimmät muistoesineet. Hän kärräsi mantrojansa mutisten nämä kalliit tavarat ulos. Minä ja lapsi, me emme voineet muuta kuin iloita ja ylistää sitä tosiasiaa, ettei meissä ollut kantokahvoja. Erityisesti varoitin lasta siitä, ettei häntä heitettäisi ulos pesuveden mukana.
Haikea olo. Menneisyys on mennyt eikä tule takaisin. Missä olet tänään 20 vuoden takainen puvuntakkini ja 10 talvea nähnyt talvitakkini, missä majaat nyt koskaan-pesemätön-keittiönmatto ja missä ovat muistiinpanoni herkiltä vuosiltani.
Tuska oli niin suuri, että kirjoitan ensimmäisen runoni, jonka ajattelin olevan haiku:
ikuiset muistot
palautuivat mieleeni
roskalaatikossa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti