Uudet kujeet

Vaimolla on mielessä uudet kujeet. Kun olen tässä nyt itse kehitellyt vastuuntuntoista julkista uraa anonyymina blogikirjoittajana, hän ottaa ja menee radioon suoraan lähetykseen huomenaamuna. 10 minuuttia. Siinä ehtii kysyä yhtä ja toista. Sen yhden vielä kestäisi, mutta kestääkö sen toisen?

Hän ei varmasti itse tunnustaisi yhtään mitään, itse asiassa hän kieltää tämän kommentaation, mutta hermostumisesta tässä on kysymys. Kotiolot ovat nyt semmoiset, kerrottakoon näin blogin ulkopuolelta, että vaimo kävelee ympäriinsä ja laukoo kotieetteriin kysymyksiä: Milloin annettiin Nikolai I:n sensuuriasetus? Kuka oli ensimmäinen kenraalikuvernööri? Toisin sanoen hän yrittää keksiä sadan vuoden ajalta kaikkia niitä kysymyksiä, joihin hän EI osaa vastata. Kun minä suhtaudun näihin ongelmiin pilkallisesti, saan vastaani hillittyä raivoa. Sen tunnistaa siitä, että hän hihittää uhkaavasti. Se on paljon vaarallisempaa, kuin tuo Tero Jartin Aapo, joka karjuu televisiossa loukattua luokkavihaansa.

Minä yritin selittää ohjelmavirta-asiantuntijana ensinnäkin tilastolliset tosiasiat. Suomessa on sata radiokanavaa, jotka suoltavat yhtä aikaa atmosfääriin aikamoista sekametelisoppaa. Kello 8.40 aamulla ei kukaan kuuntele puhekanavia. Se on drive-timeä, jolloin jokainen paikallisradion eksekutiivi pomppii hermostuneena luksustuolillaan ja laskee rahavirtaa joka iskee "bullettien" ja "lokaalien lipaisujen" välisissä mainosminuuteissa. Eli puhekanavalla on kello 8.40 aika turvallista sanoa ihan mitä tahansa. Ei siitä kukaan tiedä ja vaikka tietäisi, ei kuuntele, ja vaikka kuuntelisi ei kuulisi, sillä Espoosta Helsinkiin madellessa naapurikaistalla joku kiilaa kuitenkin juuri silloin, kun vaimon kieli tarttuu kitalakeen kysyttäessä, minkä maan alueella se Tilsit nyt sitten oikeasti on. Parempi sanoa, että EU-alueella, valistin hekotellen.

Toiseksi selitin, että kyse on radiosta. Kukaan ei kiinnitä silloin huomiota siihen, mikä on kaikkein oleellista television lähetyksissä, toisin sanoen siihen onko tukka hyvin, nykiikö toinen suupieli, onko elohiiri irrallaan tai onko käynyt niin, kuin kävi aina Richard Nixonille - ja siinä meni kerran häneltä kokonainen Amerikan presidenttiys - että ylähuuli alkaa hikoamaan. Tutut katsovat ja sanovat, että kyllä se on nyt sitten vanhentunut ja työ- ja opiskelukaverit pohtivat onko se alkanut ryyppäämään, kun se on noin vanhentunut. "Se joi aina paljon", kuulee jokainen korvissaan kameran punaisen lampun takaa tulevat miljoonat huudahdukset. Vaimoni ei juo, mutta koska hänellä ei ole viiksiä, tuo ylähuulijuttu voisi kyllä äärimmäisissä studio-olosuhteissa realisoitua. Ne lamput ovat nimittäin pirun kuumia. Mutta se on siis televisio.

Oleellista on, lohdutin vaimoa, että radiossa tämä ei käy ilmi, jollei sitten ala sillä hiellä kurlaamaan. Mutta eihän semmoista suorassa lähetyksessä, puhekanavalla, aamulla kello 8.40 koko Suomen kuuliessa.