Eija-Liisa Ahtila

Suomalainen elokuva astuu taas yhden askeleen kohti pysyvää maailmanmainetta.

British Film Institute julkaisee 24.4.2006 Iso-Britanniassa Eija-Liisa Ahtilan kaikki elokuvat ja niiden käsikirjoitukset The Cinematic Works of Eija-Liisa Ahtila DVD-boksina. Paketin DVD sisältää kaikki Ahtilan elokuvat digitaalisesti remasteroituina. Mukana on myös kirja, johon on kerätty on kaikkien elokuvien alkuperäiset käsikirjoitukset, synopsikset ja lopullinen dialogi englanniksi.

British Film Institute on yksi mailman vanhimpia ja arvostetuimpia elokuvakulttuurin ja liikkuvan kuvan perinnön vaalimiseen keskittyneitä organisaatioita. British Film Instituten DVD-julkaisujen tavoite on sivistys: se tarjoaa brittikatsojille (ja muillekin) monipuolisen valikoiman parhaita elokuvia ympäri maailmaa. BFI edistää elokuvan merkkiteosten tunnettavuutta Iso-Britanniassa. Ahtilan elokuvat ovat ensimmäiset suomalaiset elokuvat, jotka BFI julkaisee DVDllä.

The Cinematic Works of Eija-Liisa Ahtila –julkaisu sisältää Ahtilan elokuvat Me/We; Okay; Gray (1993), Jos 6 Olis 9 (1996), Tänään (1997) Lohdutusseremonia (1999) ja Rakkaus on aarre (2002).

Mainos sanoo: "Eija-Liisa Ahtilan elokuvien taitavasti työstetyt episodit sekä omaperäinen ilmaisu ovat herättäneet sekä yleisön mielenkiinnon että vakuuttaneet elokuvakriitikot eri puolilla maailmaa. Hänen elokuviaan on esitetty ja palkittu useilla elokuvafestivaaleilla eri puolilla maailmaan. Ahtilan liikkuvan kuvan installaatiot ovat säännöllisesti esillä mailman merkittävimmissä museoissa."

Onkohan tästäkään mihinkään?

Ja kuinka pitkään jaksaa? Huumoriblogeja on edelleen harvassa, koska niiden kirjoittaminen on kuulemma vakavaa puuhaa, eikä niille myönnetä enää lisenssejä Tähtineuvostossa.

Surkea aprillipila

Me harmaat pantterit - ei en puhu tekstiviesteistä - joilla on elämänkokemusta - ei vieläkään tekstiviestejä - muistamme, kuinka Helsingin Yliopiston Kirjastoon tuli vihreäsilmäinen monsteri - ei vieläkään siis lemmekkäitä tekstiviestejä.

Rotundan keskellä se kilahteli ja kalahteli, kun pakolliseksi tulleet aneet muuttivat peruuttamattomasti vuosisataisen hengen. Kassakoneesta tuli kirjaston sielu. Sen jälkeen kirjastoissa on puhuttu vain rahasta.

Ylioppilaslehden perjantaina 24.3. ilmestyneessä pikku-uutisessa oli aprillipilaksi tarkoitettu uutinen.

Uutinen kertoo Opiskelijakirjastossa ja Helsingin yliopiston kirjastoissa vietettävän 1.4. "sakotonta päivää".

Mutta, mutta. Kyse kyseessä on lehden aprillipilasta. Opiskelijakirjastolla ei ole osaa pilan julkaisemisen kanssa. 1.4. ei siis ole sakotonta päivää, eikä sellaista ole jatkossakaan tulossa, yliopiston kirjasto tiedottaa nettisivuillaan

Kiinnostavaa asiassa on se, miksi näin surkea "aprillipila" julkaistiin 24.3.2006? Ja miksi "aprillipila" oli sellainen, jolla on rahan kanssa tekemistä. Eikö ihmisiä voi juoksuttaa enää ilman rahaa. Ja kaikkien kirjojen kanssa.

Ja miksi "uutista" ei ole jo poistettu? Odotan jännittyneenä suurten opiskelijajoukkojen reaktioita Ylioppilaslehteä vastaan. Ei tämmöinen tähän jää... Mikäli minä opiskelijapoliitikkoja tunnen.

Hyvä juttu tai sitten ei

Samuli Leivonniemi oli kirjoittanut Helsingin Sanomiin hyvän jutun (30.3. A11). Se kertoi metroasemien huonosta ilmanlaadusta, epäpuhtauksista ja altistuksesta. "Metron hiukkaset ovat suurempia kuin pakokaasuhiukkaset ja koostuvat pääasiassa metalleista. Niiden terveysvaikutuksia ei ole tarkasti tutkittu." Syöpää tulee riittämään: on tässä maassa sentään partikkeleita keuhkoihinsa saaneita metallityöntekijöitä ollut ennenkin.

Olen aina ihmetellyt, miksi saan selittämättömiä yskänkohtauksia maailman metroissa ollessani. Olen luullut syyksi ilmastointia, vaikka nenä on aina välillä kertonut muustakin. En laske allergiakohtauksia mukaan, sillä kissan, koiran ja papukaijan ystäviä vieruspenkeillä riittää. Aikoinaan Tuomarinkylän ohi mennessä laskin kuinka monta sekuntia kestää hevostyttöjen tulosta jatkobussiin ennen kuin alan aivastella takapenkillä. Noin kolme. Allergikko väistelee myrkkypilviä kuin avaruusalus meteoriittejä. Kala-allergikkona puhun joskus ilmassa läpsyttelevistä kalanpyrstöistä, jotka saavat kääntymään lounaspaikan ovelta paremmille apajille.

Mutta metrossa tulee aina välillä yskänkohtauksia. Ei vain Suomessa vaan myös maailmalla. Ja tässä syy. "Herkästi reagoivalle astmaatikolle metroilman epäpuhtaudet voivat Salosen mukaan kuitenkin aiheuttaa esimerkiksi yskää ja hengenahdistumista." Dosentti Raimo O. Salonen Kansanterveyslaitokselta on varmasti oikeassa. Minä olen siitä yskivä ja ahdistunut esimerkki varsin usein. [Raimo O. on tässä pisteen kanssa. Nauratti, koska elokuvaohjaaja ja kirjailija Raimo O Niemen nimessä sitä pistettä ei ole. Jälkimmäinen on keksitty lisuke. Elämä on differenssiä.]

Mutta kaikki tämmöinen on turhaa. Kaikki on tupakan syytä, nicht wahr? Tupakoivilla kaikki oireistot johtuvat vain ja ainoastaan tupakasta. Ja siitä sinä et koskaan lakkaa huomauttamasta?

Orioniin Punalippujen alle tänään klo 17

Ilkan ja minun esityssarja Dokumentin ytimessä jatkuu taas, kun Orion on saatu kuntoon putkiremontin jäljiltä. Tervetuloa katsomaan. Taidanpa pitää siellä lyhyen esittelynkin.

Siis: Orioniin, Eerikinkatu 15, 29.3.2006, klo 17. Siellä esitetään jälleen joukko toivottavasti kiinnostavia dokumenttielokuvia. Puolen vuoden kantakortin hinta on 4 euroa, näytöskohtainen maksu 4 euroa.

Dokumentin ytimessä 27: Punalippujen alla
I dokumentens kärna 27: Under de röda flaggorna

Asuntopula

Suomi 1947. Tuotantoyhtiö: Finlandia–Kuva. Tilaaja: Suomen Kansan
Demokraattinen Liitto rp. Ohjaus: Holger Harrivirta. Käsikirjoitus: Matti
Kurjensaari. Kuvaus: Unto Kumpulainen, Uno Pihlström. Selostaja: Carl–
Erik Creutz. VET 2501 (6.11.1947) – 295 m (35 mm) / 11 min

Kolmekymmentä vuotta Suomen kansan puolesta
30 vuotta Suomen kansan puolesta

Suomi 1949. Tuotantoyhtiö: Kuvatyö Oy. Tilaaja: Suomen Kommunistinen
Puolue rp. Ohjaus: Tapio Tapiovaara. Leikkaus ja kuvaus: Erik Blomberg.
Käsikirjoitus: Arvo Turtiainen. Musiikki: George de Godzinsky. VET: 2749
(9.12.1948) – 800 m (35 mm) / 29 min. Esitetään 16 mm kopiolta.


Valtasuoni sykkii
Pulsen slår

Suomi 1948. Tuotantoyhtiö: Suomi–Filmi. Tilaaja: Suomen
Kuljetustyöntekijäin Liitto. Ohjaus: Orvo Saarikivi. Käsikirjoitus: Harry
Lewing Viljo Suutarin aiheesta. Kuvaus: Yrjö Aaltonen. Musiikki: Matti
Rautio. Selostaja: Yrjö Haapanen. VET: 2729 (13.11.1948) – 1167 m (35
mm) / 42 min

Raivaajan näky

Suomi 1949. Tuotantoyhtiö: Suomi–Filmi. Ohjaus: Holger
Harrivirta. Käsikirjoitus: Usko Kemppi. Kuvaus: Unto Kumpulainen
Selostaja: Eero Viitanen. VET: 3060 (3.11.1949) – 280 m (35 mm) / 10 min


Syksyllä 1944 välirauhansopimuksen tultua voimaan saivat kommunistit takaisin poliittiset oikeutensa. Syksyn mittaan liikkeen keulahahmot ja jyrkän linjan sosiaalidemokraatit vapautuivat "turvasäilöistä", jonne heidät oli teljetty tasavallan suojelulain nojalla.

He ryhtyivät välittömästi organisoimaan Neuvostoliiton tuella yhteisrintamaa vyöryttääkseen Suomen sosialismin leiriin. 7.11.1944 julistettiin syntyneeksi Suomen Kansan Demokraattinen Liitto (SKDL), joka tähtäsi vallan ottamiseen sekä pehmein demokraattisin keinoin että sitä kovemminkin ajatuksin, mutta ne Valvontakomission johtoon tullut Andrei Ždanov torjui: sosialismi ei tule Suomeen "neuvostopanssareiden siivellä".

Kannatuksen huippu saavutettiin heti ensimmäisissä eduskuntavaaleissa 1945, kun puolueeksi profiloitunut SKDL sai äänivyöryn ja valloitti 49 edustajapaikkaa. Vasemmistoaallon harjalla ratsasti Otto Wille Kuusisen tytär Hertta Kuusinen, "tietävä, taitava ja kaunis vaikuttamisen ja salaisen toiminnan ammattilainen". Kuusinen tuli kansallisesti tunnetuksi, kun hän teki propagandaa uuden pääjohtajan Hella Wuolijoen kutsumana väittelijänä Yleisradion Pienoisparlamentti–ohjelmassa. Samaan aikaan Kuusinen oli Vapaan Sanan poliittinen toimittaja, joka linjasi kohti "sosiaalisesti ja sivistyksellisesti kansanvaltaista Suomea" nimimerkillä "Tavallinen ihminen".

SKDL:n vaalifilmi Asuntopula (1947) välitti Tavallisen ihmisen ääntä käsikirjoittaja Matti Kurjensaaren typewriterilla. Vapaassa Sanassa Kuusinen oli kirjoittanut: "Jokaisella sotapolitiikkaa ja fasismia vastustavalla yksilöllä ja ryhmittymällä on mahdollisuus liittyä puolueeseen". Elokuva kertaa liittymisen pontimeksi, kuinka "Saksa lähti soitellen sotahan, kuinka Suomikin joutui sodan liekkien keskelle" ja kuinka "sodan miehekkään leikin saavat lopultakin maksaa naiset, lapset ja vanhukset".

Kamera paljastaa asuntoja jonottavan ihmismeren, ja selostaja pakinoi: "Jos kaikki Suomen asunnontarvitsi-jat asetettaisiin peräkkäin, saataisiin ainakin viisisataa kilometriä pitkä jono". Sodan aiheuttamaa syöksykierrettä syvensi voiton tavoitteluun perustuva asuntopolitiikka. Sen seurauksina näemme "yksitoikkoisten kivimuurien ja valottomien pihakuilujen rajaamia korttelitaloja.Yhdessä niistä asui kerran runoilija Katri Vala. Ja täytyy olla todellakin runoilija voidakseen laulaa: Suuri talo helisee kuin soittorasia, etelämeren lauluja, tanssien rytmejä,
hempeitä lauluja rinnan marssien kanssa…"

Osansa saivat myös rintamamiestalojen rykelmät: "Miksi sijoittaa rakennuksia näin tiheään ja avoimille pelloille? Kymmeniä, satoja samanlaisia, riveissä ja viivasuorien katujen ja teiden varsilla – masentava ja lohduton näky – se merkitsee asemakaavasuunnittelun henkistä köyhäntodistusta". Asevelisosialistien estetiikka asetettiin näin vasaran alle.

Elokuva ei jättänyt epäselväksi, että elettiin kumouksen myrskynsilmässä: "Meistä itsestämme riippuu, millaisen yhteiskunnan rakennamme. Annammeko vastakohtien kohota liian suurina vai luommeko kokonaan uudet edellytykset edistykselle? Näin ajatellaan suuren tehtaan työpikkakokouksessa."

Keväällä 1948 oli SKDL mahtinsa kukkuloilla. Maan hallitusta johti SKDL:läinen pääministeri Mauno Pekkala. Puolueella oli hallussaan oikeus-, sisä-, ja puolustusministerin salkut. Yrjö Leino johti sisäministerin postiltaan valtiollista poliisia puhdistaen kansaa "fasistisista aineksista". Poliittisen vallan sinetiksi olivat Mauno Pekkala ja Leino mukana neuvottelemassa YYA-sopimusta Stalinin Neuvostoliiton ja Paasikiven Suomen välille. Moskovassa Leino pelkäsi kaappausta ja oleskeli enimmäkseen hotellihuoneessaan.

Kolmekymmentä vuotta Suomen kansan puolesta kuvattiin Suomen kommunistisen puolueen (SKP) juhliessa taistelunsa vuosipäivää elokuussa 1948. Kevään huippujen jälkeen oli käänne kannatuksen laskuun jo alkanut. Uhittelu vallankaappauksella hukkui sosialidemokraattien iskulauseisiin "jo riittää". Arvovaltatappio oli merkittävä, kun SKP:n perustaja Otto Wille Kuusiselle ei myönnetty viisumia Suomeen. "Vanhatkin sotakonit pyrkivät sinne, missä ruudin käry tuntuu" jäi vai pyrkimykseksi.

SKP:n elokuvaohjaaja Tapio Tapiovaara menetti unelmiensa filmitähden, mutta kameramies Erik Blomberg vei kuvaukset päätökseen kunniakkaasti. Elokuvasta muotoutui kommunistien yhtenäisyyden näytelmä. Hertta Kuusinen säkenöi; hän oli Blombergin kameran ideologinen muusa. Messuhallin juhlapuhuja tuki älykkäiden miesten piiri: Vapaan Sanan Raoul Palmgren, syrjäytetty Yrjö Leino sekä uutta suhdetta enteillen kirjailija Olavi Paavolainen. Ylävartalonsa paljastaneiden nuorukaisten kuoro välitti tulevaisuudelle kommunismin aatteen. Yrjö Pessi kukitti veteraanit ja Sandra Lehtisen saaman ansiomerkin myötä siirryttiin vuoden 1918 muistoihin. Viimein komea montaasi kokosi Suomen pienviljelijät, teollisuustyöväen sekä palvelusektorin ahkerat naiset SKP:n tunnusten alle, ennen yhteistä vetoomusta "Kaikkien maiden proletaarit liittykää yhteen".

Demarit voittivat myös SAK:n vaalit. Säälimätön taistelu jatkui työmailla kotikommunisteja vastaan. SKP:n jyrkkä siipi käynnisti "korpilakot", eikä pelännyt sabotoida edes sotakorvaustoimituksia. Monet työpaikkojen aktiivit toivoivat Neuvostoliiton puuttuvan asioihin mieluusti voimatoimin. Hertta Kuusinen väläytti julkisuuteen oman lehtensä Vapaan Sanan avustuksella, että Tshekkoslovakian kohtalo sopisi Suomellekin. Palkkasäännöstely purkautui ja hallitus taipui mittaviin korotuksiin yleislakkouhan alla. Se ei SKDL:n "torikokouksia" lopettanut. Puolueensakin hylkäämän Leinon syrjäyttänyt sisäministeri Aarre Simonen keskeytti Kemin lakot elokuussa 1949 tavalla, joka antoi hänelle lisänimen "Sapeli".

Valtasuoni sykkii valmistui muistutukseksi siitä, että Suomen Kuljetustyöntekijäin Liitolla oli käytössä maat ja meret seisauttava joukkojen mahti. Vuonna 1948 kommunistien johtama liitto valmistutti porvarillisen Suomen elokuvayhtiöllä Suomi-Filmillä ammattiyhdistyskuvan, jonka yhtiön mies Harry Lewing suunnitteli yhdessä Kuljetustyöväen Liiton sihteerin Viljo Suutarin kanssa. Suutari muistelee käsikirjoituksen teon paikaksi oman asuntonsa, jossa hän saneli, Lewing kirjoitti skenaariota ja ravasi aina välilä ympäri huonetta toistellen sitä, että "hyvä, hyvä, hyvä tästä elokuvasta on tulossa". Lewing itse muisteli jälkikäteen käsikirjoituksen syntyneen Kotkassa matkustajahotelli Kentissä kahdessa viikossa. Lewing oli työn teon ajaksi palkattu Kuljetusväen liittoon toimitsijan palkalla. Kuljetustyöväen liitto solmi sopimuksen Suomi–Filmin kanssa siksi, että elokuvasta haluttiin ammattimaisesti tehty ja siis uskottava. Lisäpontta tähän suuntaan oli saatu, kun Suutari oli puhunut "armeijan filmiherrojen kanssa".

Suomi–Filmi lupasi järjestää elokuvalle myös levityksen. Poikkeuksellinen ammattiyhdistyselokuva oli sekä pituudeltaan että laadultaan. Se tuli maksamaan 1733 749 markkaa. Elokuvan ensiesitys oli kutsuvieraille Kino–Palatsissa. Se tapahtui vasta marraskuun puolivälissä 1948 siksi, että elokuvan musiikkia, jonka Matti Rautio sävelsi, ei saatu aiotussa aikataulussa valmiiksi.

Elokuva käynnistyy tilanteesta, missä "jo pitemmän aikaa oli oltu palkkoihin tyytymättömiä. Kapula oli maakunnissa kiertänyt ja kokouskutsut julkipantu". Ilmassa oli siis sähköä ja lehdistö paikalla, kun liittohallitus tiedotti vaatimuksistaan autenttisessa välähdyksessä. Elokuvan jatko oli uhkakuvilla operoiva "jos", mutta ei korostuneesti. Vaikka lakkoliikehdintä oli alkanut ja ilmapiiri kuuma, elokuva itse asiassa on "työehtosopimustoiminnan korkea veisu", kuten elokuvasta kirjoittanut liiton historioitsija Tapio Bergholm asiaa luonnehtii.

Sotaa välittömästi seurannut aika vaali moraalitaloutta. Poliittista keskustelua käytiin ideologisin ja moraalisin perustein. SAK:n moraali voitiin kyseenalaistaa ja siihen voitiin iskeä täysillä yksilön ja yrittäjähengen ideologialla heti, kun kommunistit karkotettiin valtiollisesta poliisista.

Näin teki kommunismin peikoilla ratsastava Yksityisyrittäjien liitto. Se valmisti vastaiskuksi kommunistiselle "valtasuonelle" Raivaajan näyn. Sanoittaja– ja käsikirjoittajanikkari Usko Kempin kynän teksti runoili ajasta ennen kollektiiveja: Ensin oli suoraan puhuteltu yrittäjä, "alkuraivaaja, jonka kirves on avannut ensimmäisen aukon sivistyksen tulolle ja muut kulkevat jälkiäsi". Sivistyksen polku oli aluksi "kuoppainen, mutta se oli valtaväylä suurten paikkojen välillä". Ja tuo väylä oli välttämätön, sen avulla "syntyi kilpailu, joka on kaiken kehityksen voimakkain eteenpäin viejä: tuloksia, tuloksia!" Se oli myös väylä yksilöiden muodostamille markkinoille: "Joukko sinänsä ei ole koskaan keksinyt tai luonut mitään. Jokainen saavutus on yksilöllinen: rohkean, älykkään, hellittämättömän yrittäjähengen aikaansaannos!" Kyllä, "saman yrittäjähengen täyttäminä tekivät tuhannet ja taas tuhannet jokapäiväistä työtään", mutta tuossa ajassa yrittäjän paatos oli vielä hyttysen tinnitystä. Valtiomonopolien sorvit jauhoivat yötä päivää, ammattijärjestöt kasvattivat mahtiaan ja sosialidemokraattien hegemonia
jatkui.

– Ilkka Kippola ja Jari Sedergren 29.3.2006

Tulossa myös keväällä
Keskiviikkona 5.4. klo 17:

Dokumentin ytimessä 28: Kansakunnan raivioilla

Luvattu maa (Topo Leistelä, 1951) 37' 1/1 SEA S-996 L:Kansan Elokuva>
Työväen Arkisto
Suomi maksaa (Topo Leistelä, 1951) 66' 1/1 SEA S-352 16mm L:Kansan
Elokuva>Työväen Arkisto
1/1 yht. 103' * koonneet ja esittelevät Ilkka Kippola ja Jari Sedergren

Ja keskiviikkona 12.4. klo 17:

Dokumentin ytimessä 29: Kansakunnan kaapin päällä
Suomen presidentit (Harry Lewing, 1961) 10' 1/1 SEA YSL-6263 L:Su-Fi
Suomen Akatemian juhlaa ja arkea (Orvo Saarikivi, 1949), 12' 1/1 SEA O-
8819, L:Su-Fi
Suomen Akatemian jäsenet: Georg Henrik von Wright (Kari Uusitalo, 1962),
10' 1/1 SEA SL-2101->Laihanen-MTV
Me rakennamme tulevaisuutta (Kari Uusitalo, 1961), 8' 1/1, SEA SL-2131, L:
Laihanen ->MTV
Vaalielokuva Matti Virkkunen (1967), 14', SEA S-1342 L:Filmitalo Oy -> Su-
Fi -> me
Tämä olet sinä, ihminen (Kari Uusitalo, 1967) 18' 1/1 SEA SL-3359, L:
Laihanen ->MTV
Kohtalokkaat hetket – Tauno Palo (Veikko Laihanen, 1963), 10' 1/1 SEA SL-
2108, L: Laihanen ->MTV
1/1 yht. 82' * koonneet ja esittelevät Ilkka Kippola ja Jari Sedergren

Kinoklubin antia

Kinoklubin sivuilta näyttää löytyvän mp3-tiedostoja ja videonäytteitä taannoisesta ohjelmasta, jossa olin itsekin mukana. Joku näppärä toimittaja on lisäksi tiivistänyt sanotun ihan kelvollisesti. Ja siellä on kuviakin.

Agitaatiota, propagandaa taideaineiden puolesta

Käykääpä samanmieliset allekirjoittamassa addressi taideaineiden puolesta. Radiossa sanottiin juuri, että sillä on noin 8000 allekirjoittajaa. Olin viisi minuuttia sitten 9077. allekirjoittaja. Joten se on päivän trendi netissä.

Elokuvien ikärajat

Valtion elokuvatarkastamo on uudistanut ikärajaluokituksensa perusteet. Entinen sensuurinvastustaja Jari Apinalaatikosta repi pelihousujaan siitä, että elokuvalautakunta ja elokuvatarkastamo tekivät keskenään erilaisia päätöksiä muutamien viime aikaisten suosikkielokuvien suhteen, mutta rauhoittui luettuaan uusista perusteista. En tiedä mistä tämä levollisuus, sillä muutos ei koskenut elokuvalautakuntaa millään tavoin. Ja sen päätöksistähän hän oli oikeasti huolissaan.

Tarkastusinstituutiot eivät nimittäin ole kytköksissä toisiinsa. Tarkastamo ja lautakunta tekevät päätöksensä toisistaan riippumatta, jälkimmäinen vain kun sille valitetaan tarkastamon päätöksestä. Elokuvalautakunnan päätökset eivät myöskään muodosta juridisesti ennakkotapauksen luonteista järjestelmää tarkastamolle, joka on itsenäinen elin.

Käytännössä lautakunta on viime vuosina usein laskenut tarkastamon määräämää ikärajaa. Ainakin elokuvien levittäjät ovat olleet tyytyväisiä. Vanhemmat ovat sitä joskus kauhistelleet, varsinkin kun he muistavat, että ikärajaa kaksi vuotta nuorempikin voi vanhemman seurassa tulla elokuvaa seuraamaan. Näin 11-vuotiailta kiellettyä elokuvaa voi vanhempien seurassa katsoa 9-vuotias. He eivät silloin muista, että tarkastamon määräämä ikäraja ei ole suositus. Se on kielto sitä nuoremmille tulla katsomaan. Vanhempien pitää kontrolloida lastensa elokuvissakäyntejä niin, että oman lapsen herkkyys ja kehitys otetaan huomioon. Eihän lasta pidä pelotella muutenkaan. Ikärajan jousto tässä mielessä lisää vanhempien mahdollisuuksia, mutta myös vastuuta. Lapset ovat keskenään erilaisia tässäkin mielessä.

Elokuvalautakunnan viime aikoina hyväksymä siirtymä K15-elokuvasta K11-elokuvaan on kieltämättä suuri, varsinkin jos joustoa käytettäisiin ahkerasti. Siksi ministeriöstä ja ministeriltä itseltäänkin on kaikunut ajatuksia, että harkinnassa on K13-ikärajan luominen. Se on Yhdysvalloissa yleinen perhe-elokuvan ikäraja. Voisi olettaa, että sen soveltaminen olisi helppoa. Eikä se vaatisi kovin suurta lakimuutosta: uuden ikärajan käyttöönottaminen olisi näin kohtuullisen helppoa. Mutta tässä tammikuun lopussa julkaistussa uudistuksessa ei ollut kyse siitä.

Ensimmäisen kerran ikärajaluokituksen perusteet laadittiin ja julkaistiin vuonna 2001, uuden elokuvatarkastusta koskevan lain tultua voimaan. Perusteet olivat kuvaohjelmien tarkastuslain tulkintaa ja tarkastustoiminnassa sovellettujen periaatteiden ja käytäntöjen esittelyä. Ne on tarkoitettu kaikille: yleisölle, kuvaohjelmien liikealalle, medialle ja viranomaisille.

Tarkastamo ei siis usko ikuisiin sääntöihin ja perusteisiin. Perusteet uudistetaan muutaman vuoden välein. Se tarkoittaa käytännössä maailman muuttumisen myötä. Normit muuttuvat, käytännöt muuttuvat, ikärajaluokituksen perustelut muuttuvat. Ei iso ihme.

Tarkastamo toteaa tammikuun lopun tiedotteessaan, että elokuvien ikärajat ovat herättäneet viime aikoina varsin vilkasta julkista keskustelua. Samalla se tunnustaa, että tiedotus niistä ei ole tavoittanut yleisöä. Siksi VET julkaisee perustelunsa. Siten se pyrkii lisäämään yleistä tietämystä kuvaohjelmien sääntelystä. Erityisiä tiedotuksen kohderyhmiäkin on tiedossa: Ikärajaluokituksen perusteet on tarkoitettu myös lasten vanhemmille sekä kouluille mediakasvatuksen tueksi. Avointa, läpinäkyvää ja rehellistä toimintaa valtion virastolta.

Julkaistuista perusteista käyvät ilmi kuvaohjelmien sääntelyn yleiset lähtökohdat ja kuvaohjelmien tarkastuslain sisältämät ikärajaperusteet. Niitä on kolme, eikä niitä ole vaikea arvata. Ikärajojen määräämisen takana ovat kuvaohjelmien sisältämä väkivaltaisuus, seksuaalinen sisältö ja kauhun herättäminen.

Elokuvatarkastamon tehtävänä on arvioida sisällön laatua ja mahdollista haitallisuutta alaikäisille katsojille ja asettaa arvioinnin perusteella asianmukainen ikäraja. Täysi-ikäisiä arviointi ei koske. Suomessa ei ole aikuissensuuria. Ehkä ei ole oikein puhua edes sensuurista. Onko ikärajasääntely sensuuria?

Kuvaohjelmien tarkastuslaki määrää käytettäviksi ikärajoiksi kaikille sallittu (usein vain S), 7, 11, 15 ja 18. Perustejulkaisussa kerrotaan havaintoesimerkein, millainen väkivalta-, seksi- tai kauhukuvaus voidaan sallia millekin ikäryhmälle.

Eniten keskustelua ovat herättäneet K11- ja K15- ikärajapäätökset.

Väkivallan osalta perusteissa todetaan seuraavaa:

K11: Väkivalta, jota ei ole esitetty kovin yksityiskohtaisesti tai realistisesti. Esimerkiksi seikkailuelokuvat, joissa on miekkailu- ja ampumiskohtauksia tai fantasiahahmoihin liittyvää väkivaltaa.

K15: Yksityiskohtainen, realistinen väkivalta. Seksiin liittyvä lievähkö väkivalta, joka perustuu tarinayhteyteen. Esimerkiksi valtavirran toimintaelokuvat, joissa on runsaasti väkivaltakohtauksia. Väkivalta ei kuitenkaan ole erityisen pitkitettyä tai veristä.

Mutta katsokaapa ihan itse. Ja noudattakaa niitä. Valtion elokuvatarkastamon ikärajaperusteet

Hakusessa e-kirja

E-kirja (engl. EBook) tai sähköinen kirja on sähköisessä muodossa oleva kirjallinen teos, sanoo Wikipedia. Niiden myynti on rajussa kasvussa, kertoi taannoinen matkakumppanini, jonka päätehtävänä on seurata tällaisia asioita.

Ennen tuota autoajelun lomassa soljunutta keskustelua luulin, että e-kirjalla tarkoitetaan vain erityisissä näytöllisissä lukulaitteissa luettavaa, siihen erityisesti maksua vastaan tai korvauksetta ladattua teosta. Näitä lukulaitteita muistan esitellyn muutamia vuosia sitten melko monessakin seminaarissa. Epäilemättä ne ovat yleistyneet. Mutta se on selvää, että seminaareissa ennustettua läpilyöntiä ei ole tapahtunut, vaikka sen piti tapahtua minä hetkenä hyvänsä.

Wikipedian artikkeli osaa kertoa, että e-kirjoja on runsaasti vapaassa levityksessä Internetissä, esimerkiksi Gutenberg-projektissa, jonka työn tuloksena voi lukea tuhansia digitalisoituja, vapaasti levitettäviä e-kirjoja. Vastaavia projekteja on monia muitakin. Parhaiten e-kirja tunnetaan kuitenkin vielä suurteoksista ja sanakirjoista.

Vammalan propagandapäiviltä Espooseen matkatessa sain kuulla, että nyt e-teosten myynti on lähtenyt valtaisaan kasvuun - vielä ne eivät toki peittoa volyymillaan muuta bisnestä - mutta painopiste onkin muualla kuin mitä odotettiin.

On kiintoisaa, että kaikki suuret kustantamot ovat satsanneet CD-levylle tallennettuihin teoksiin, vaikka kaikki ymmärtävät, että paksuhkon romaanin muodostamat 20 CD:n kokoelmat ovat aika kalliita ja hankalia käsitellä. Satsaus onkin varmasti ollut enemmän oppikirjoihin, oppimateriaaleihin ja verkkomateriaaleihin, jossa katteet voivat olla huimia. Tätä viimeisintä kumppanini ei sanonut, mutta osaanhan minä itsekin jotakin arvata.

Taannoisesta (viime viikolla?) Helsingin Sanomissa olleen jutun mukaan ainakin Otavan edustaja vakuutti painotuksen pysyvän heillä CD-levyissä. Ehkä hän hämäsi kilpailijoitaan?

Ihmiset nimittäin haluavat e-kirjansa tiivimmässä muodossa, "mp-kolmosina".

Villitys on alkanut opiskelijoista, jotka nykyään hölkkäävät tai kutovat kuunnellessaan luentosarjoja mp3-soittimillaan. En menisi vannomaan, että oppimistulos olisi näin hyvä, mutta niin ihmiset vain tekevät. Nuorena ihminen on tietysti siinä määrin hullu, että uskoo pystyvänsä mihin tahansa. Olen kuitenkin varma, että parhaat arvosanat tulevat niille, jotka lukevat tenttiin. Kuuntelemalla luennoista saa tutkimusten mukaan irti noin 10 prosenttia. Ja vaikka opiskelijat pystyisivät parempaan, paljon menee ohi. Varsinkin jos hölkkää ja kutoo yhtäaikaa tenttiinkuuntelemisen kanssa. Mutta tämä menee asiasta sivuun kuten juttuni niin usein muutenkin.

Mp3-muodossa parhaimpiin laitteisiin mahtuu nykyisin suit-sait mukaan jo paksuja romaanisarjoja. Kun en tiedä, en arvaa, kuinka paksuja. Siinä vertailussa hyllymetrejä nielevät CD:t ovat menneen maailman tuulia. Ei niihin kannata satsata.

Ja mitä ihmiset haluavat kuulla? Ainakin minä olin siitä ällikällä lyöty. Tutkimukset nimittäin osoittavat, että ihmiset haluavat e-kirjansa hitaasti luettuina, ilman mitään erityisiä painotuksia.
Siis semmoinen monotoninen, tasainen jolkotus on parasta kuunneltua tekstiä.

Luulisi yliopistoluennoitsijoiden saavan lisätienestejä. Siellähän semmoinen on aina osattu.

Catch you!

KIINNI JÄIT! KOSKA LUET TÄTÄ TEKSTIÄ, SE TARKOITTAA ETTÄ SINUN TÄYTYY KOMMENTOIDA. KOMMENTOI IHAN MITÄ HALUAT, KUNHAN TEET SEN. LAITA TÄMÄ TEKSTI OMAAN BLOGIISI JA NAPPAA KAIKKI BLOGIASI LUKEVAT.

Tässäpä uusin piirileikki. Eiköhän rymäytetä kommenttiennätys rikki. Entinen lienee siellä 115 paikkeilla. Jos et keksi sanottavaa, sano, mistä kannattaa blogata.

Via Kotirouvana Kiinassa.

Kevään koitoksia

Mieli valmistautuu kevään koitoksiin. Kotona olemme käyneet periaatteellisia neuvotteluja siitä, onko sisäinen järjestelyperiaatteemme jurtta, mustalaisleiri vai kaatopaikka. Neuvottelut ajautuivat karille jo varhaisessa vaiheissa käsiteongelmien vuoksi.

Jurtta tämä on siksi, että kaikki tavarat ovat pitkin seiniä korkeina kasoina, mustalaisleiri siksi, että hygieniasta pidetään kiinni ja kaatopaikka siksi, että eri muotoja tavoittelevien kasojen ynnä ns. historiallisten kerääntymien ympärillä se ei ole mahdollista.

Ilmoitin joskus aamuvarhain kategoriallisesti, että yksi kuorma-auton lavallinen tavaraa lentää ulos nyt eikä viidestoista päivä. Aikaa annoin tämän päivän puoleen päivään siinä, että joko siitä voi pelastaa mieluisia tarvikkeita tai olla pelastamatta. Kesäaikaan siirtymisen vuoksi tarjosin lisäaikaa kello yhteen. Siihen on aikaa 25 minuuttia.

Vastaus oli mielestäni välttelevä ja argumentatiivisesti sain siitä irti vain sen verran, että siinä vedottiin kevätsiivoukseen, joka olisi muutenkin tulossa lähiaikoina, kun vain talvi loppuisi ja olisi kevät.

Tämä vuodenaikojen sykliin liittyvä kanta ei tyydyttänyt meidän osapuoltamme. Neuvottelut ajautuivat kriisiin, jonka yhteydessä vedettiin esiin aiemminkin vastaavissa neuvotteluissa sopimuksen kariuttaneet pyykkääminen, tiskaus, ruoanlaitto, satunnaisten tehtävien laajamittainen hoito sekä ns. vuorotteluvapaat.

Neuvotteluilmapiiriä pahensi toisen osapuolen eilinen hummausretki - se tapahtui Jouko Aaltosen Kenen joukoissa seisot -elokuvan varjolla. Retken psykologinen vaikutus seuraavana aamuna näytti olevan mitattavissa lyhytpinnaisuuden äkillisenä kasvuna. Tämän rinnalla jämerät vaatimukseni vaikuttivat monumentaalisilta, etenkin kun vetosin viime viikon urotyöhön: viisi roskapussia ja kolme jättiläislehtipussia.

Puhdistava hirmumyrsky on edessä.

Kiinalainen juttu

Porilainen toimittaja lähestyi minua sähköpostilla. Se tietysti oli hukkunut joukkopostitusten massaan, eikä löytänyt ajoissa perille. Ihan hyvät kysymykset koskivat Kiinan sensuuria. En ole Kiinan sensuurin asiantuntija, mutta ainahan tämmöinen kiinnostaa. [Täydensin hieman iltapäivän mittaan löytämilläni tapauksilla.]

Viimeisimmät tunnetut kiellot Kiinassa ovat:
2006: Memoirs of a Geisha, koska se voisi nostattaa antijapanilaisia tunteita.
2006: Brokeback Mountain homoseksuaalikuvauksensa vuoksi. Yleiskuviota tuntemattomien on tietysti hyvä vilkaista Chris Berryn artikkelia Queer film in East Asia.

Tämä on herättänyt ajatuksia Kiinan sensuurilinjan kiristymisestä, sillä pitkään aikaan ei maahantuotuja amerikkalaisia elokuvia Kiinassa kielletty ja nyt sitten tuli kaksi tapausta peräkanaa. Molemmat kiellot ovat kuitenkin harvinaisen selkeästi perusteltuja (Kiinan olosuhteissa), eikä yleiseen pelkoon tiukasta sensuurista elokuvien suhteen ehkä sittenkään ole syytä juuri nyt.

Internet-sensuuri on ollut se, josta on paljon puhuttu ja joka elokuvaa enemmän vaikuttaa kiinalaisten jokapäiväiseen elämään. Siellä netti nimittäin on todella tärkeä kommunikointiväline muun maailman kanssa. Ja sitä viranomaiset rajoittavat. Käytännössä elokuvasensuurilla (elokuvien kieltämisen mielssä) ei varmaankaan ole merkitystä saatavuuden suhteen. Kiinassa DVD:t (piraatit) ovat hyvin halpoja ja joka toisella on tarvittava laitteisto. Elokuvia katsotaan paljon ja niistä myös keskustellaan. Talouden avautuminen juontaa vuoteen 1979, jolloin Deng Xiaoping, Kiinan kommunistipuolueen johtaja, asetti tavoitteeksi kiinalaisten elintason kohottamisen niin, ettei puolueen ylivalta ole uhattuna. Kiina on talousuudistuksistaan huolimatta kommunistisen ideologian maa, jossa sensuurilla on vankka ote. Samanlainen muutos on tapahtunut myös Kiinan elokuvateollisuudessa. Uudistukset ovat ohjanneet elokuvan vapaille markkinoille, eikä edes virallinen elokuvatellisuus saa valtion tukea. Yksityiset, lisenssin varassa toimiva elokuvateollisuus on mahdollista. Samalla avautui tie joillekin Hollywoodin ja Hongkongin menestyselokuville. Niiden sensuuri on ollut tiukkaa. Ns. neljännen sukupolven ohjaajat toivat esille uusia teemoja, mm. feministisen elokuvan.

Elokuvastudioiden johtajat - esimerkiksi Tianming Wu Xianista - joutuivat suuren tehtävän eteen puolustaessaan ns. viidennen sukupolven ohjaajia. Tulos ei aina mairitellut, sillä näitä elokuvia joitui kokonaan kielletyksi. Vuonna 1993 tilanne kiristyi, kun Kiinan kommunistipuolueen vasen siipi julisti kulttuuritaistelun sanomalla, että oli välttämätöntä ohjata kulttuurisia luomuksia (artefakteja) marxismin, maoismin ja kiinalaisten piirteiden sävyttämän sosialismin rakentamisen hengessä. Tulilinjalle joutui Yuan Zhangin Beijing za zhong (Beijing Bastards, 1993), elokuva, jossa rockmuusikko jäljittää raskaana olevaa mutta aborttia miettivää tyttöystäväänsä suurkaupungissa. Hänen uusin elokuvansa on Kan shang qu hen mei (suomennos: Pienet punaiset kukat, 2006), jossa pieni koululainen osoittautuu individualistiksi, jonka on vaikea sopeutua vallankumouksen jälkeiseen (1949-) sosialistisen kurin ja järjestyksen maailmaan. Ongelmia tuolloin tuotti myös dokumenttielokuvaohjaaja Wengguang Wu, varsin realististen dokumentaarien tekijä. Tuolloin ongelmallisena aiheena oli nuoruus kulttuurivallankumouksen aikaisessa punakaartissa (1966).

Monet ovat kertoneet julkisuuteen kokemuksistaan sensuurista. Annetaanpa pari esimerkkiä.

Kaupunkilaisteemoja käsitellyt elokuvaohjaaja Xiaoshuai Wang on eräs heistä. Hänen sensuurikokemuksistaan ja sen myötä Kiinan nykymuotoisesta sensuurista on Business Week tehnyt hyvän haastattelun: Tekemisen suhteen sensuuri on rasite. Kiinassa puhutaan ns. "samettivankilasta": se on jatkuvaa elämästä ristiriitaisten tunteiden (ja vaateiden kanssa). Maanalainen, laiton työskentely on mahdollista, mutta budjetit ovat rajatut. Suurten studioiden resurssit ovat valtaisat, mutta työ on jatkuvaa taistelua kontrollista, joka ei voi olla vaikuttamatta työn laatuun, sanoo Wang.

Wangin tapauksessa kyse on siitä, että hän laskeutuu kadun tasolla urbaanissa ympäristössä tavalla, joka ei modernisaationsa jälkiä kaunistelemaan pyrkivää kiinalaista viranomaisarmeijaa aina miellytä. Wangin ja muidenkin huippuohjaajien kiistat varmasti jatkuvat. Elokuvilla on kuitenkin merkitystä Kiinan imagon kanssa myös positiivisessa mielessä. Nämä mestariteokset kiertävät jatkuvasti elokuvafestivaaleilla ympäri maailmaa, mutta käytännöllisesti aina kohdattuaan ongelmia.

Ja kuten usein kovan sensuurin maassa, jotkut elokuvat salakuljetetaan maasta. Sellainen oli esimerkiksi Shuo Wangin Father (1996)- isän ja pojan suhdetta pienellä irveellä tarkasteleva elokuva. Siinä isä yrittää kasvattaa kapinoivaa poikaansa järjestelmän ideaalitapaukseksi. Sensuuri totesi elokuvan "aatteettomaksi". Käytännössä kyse oli tulkinnasta, jossa isä tulkittiin kommunistipuolueeksi, poika Kiinan kansaksi. Elokuva salakuljetettiin Locarnoon ja Rotterdamiin elokuvafestivaaleille. Aiemmin mainittu Pienet punaiset kukat perustuu Shuo Wangin romaaniin. Omista sensuurikokemuksistaan on kertonut myös viime vuosikymmenen tunnetuimpiin ohjaajiin kuuluva Kaige Cheng. Myös Zhangke Jia on kertonut vuonna 1999 joutuneensa elokuvantekokieltoon. Hänkin salakuljetti syväanalyysinsä Dengin reformivuosista festivaaleille laittomasti.

Yimou Chang tunnetaan elokuvistaan Punainen pelto (Hong kao liang, Red Sorghum, 1987), Ju Dou - kielletty rakkaus (ju Dou 1989) and Punainen lyhyt (Da hong deng long gao gao gua, Raise the Red Lantern, 1991). Ne kiinnostivat sensuuria, koska ne avasivat tien seksille kiinalaisessa elokuvassa. Symboliksi nousi elokuvien päätähti Gong Li. Maailman eniten synnyttävä maa kun on ollut harvinaisen puritaaninen virallisesti. Epävirallisesti tietysti kaikkea muuta. Siksi Yimou Zhangin seuraava elokuva Qiu Jun tarina (Qiu Ju da guan si, 1993) oli varovaisempi. On sanottu, että sen avulla hän sai kaksi edellistä elokuvaansa pannasta. Elämänkaari (1994) ja Shanghain triadi (1995) tuotiin niiden menestyksen myötä Suomeen, Lentävien tikarien talo (2004) on hänen viimeisimpänsä. Välissä olivat Hero (2002), Happy Times (2000), Viimeinenkin oppilas (1999) ja Tie kotiin (1999). Häntä on syytetty elokuvien tekemisestä "länsimaiselle yleisölle", Kiinan "eksotisoimisesta" ja "oman pesän likaamisesta", mutta aina hän on keksinyt tien kiertää vaikeat sensuuriongelmat. Samat syytökset on esitetty myös aiemmin mainituille ohjaajille.

Mielenkertainen vertauskohta tämän vuotiselle Geishan muistelmien kieltämiselle on Jian Wenin ohjaama Guizi lai le (Devils on the Doorstep, 2000), joka kertoo Japanin miehittämästä Kiinasta. Teema tulkittiin epäisänmaalliseksi ja elokuva kiellettiin. Xiashuai Wangin elokuva Biandang, guniang (So Close to Paradise, 1998) puolestaan kertoo kahdesta nuoresta maatyöntekijästä, jotka miljoonien muiden tapaan lähtevät kaupunkiin etsimään kumpikin hieman erilaista onneaan. Viranomaiset eivät pitäneet tavasta, jolla maalaisen ja kaupunkilaisen ero kuvattiin, eikä varsinkaan kuvista, jotka koskivat rikollisia ja poliiseja iskutoiminnassaan. Uudelleen leikattu versio tästä nähtiin Cannesissa 1999. Cannes-voittaja vuodelta 2005, Qing hong (2005), kertoo päinvastaisen tarinan, kaupungista maaseudulle menevien entusiastien tarinan. Yllättävän suuria vaikeuksia on tekijöilleen ja heidän elokuvilleen seurannut juuri Kiinan historian tulkinnoista. Niistä saisi hienon tutkimuksen aikaiseksi.

Kiinassa sensuuri antaa tai ei anna hyväksynnän sekä käsikirjoitukselle että lopulliselle leikatulle versiolle. Vain hyväksytty versio voidaan viedä ulkomaille. Laki elokuvasensuurista on uusi, annettu huhtikuun 21 päivänä 1993: valtaa käyttää Radio-, elokuva- ja televisioministeriö. Sillä on valta kieltää kiinalaisen tai ulkomaisen elokuvan esittäminen Kiinassa, se voi antaa tai kieltää luvan elokuvan viemiseen ulkomaille, se voi leikata tai muotoilla elokuvaa, joka esitetään kotimaassa tai aiotaan viedä ulkomaille, ja se antaa luvan niin elokuvien maahantuonnille, viennille kuin julkiselle esittämiselle. Kuten sanottu, piraattina löytyy mitä tahansa kuluttajille.

Sensuurin ei tarvitse antaa selitystä leikkauksilleen tai kielloilleen. Lain mukaan elokuva voidaan kieltää tai leikata silloin, kun se "rikkoo perustuslakia, loukkaa yhteiskunnallista turvallisuuttaa tai vastustaa kansallista politiikkaa tai edistää pornografiaa tai väkivaltaa". Tämä takaa sen, että seksi-, alastomuutta esittelevät ja väkivaltaelokuvat ovat poissa virallisilta markkinoilta. Väkivaltakohtauksia sensuroitiin esimerkiksi Runjiu Shin road movie All the Way (2001) Myös Xuechang Lu on kertonut joutunut viranomaisten määräyksestä leikkaamaan elokuvansa Feichang xiari (The Lingering Face, 2000) uudelleen.

Pari vuotta sitten 60 kiinalaista elokuvaohjaajaa pyysi järjestönsä nimissä hallitusta laatimaan lain sensuurista. Vain siten he voisivat tietää etukäteen, mikä on kiellettyä, mikä sallittua. Epäilemättä sensuurin suurin ongelma onkin tulkintojen monimuotoisuudessa, sensuurin hengessä. Ja tietysti myös sen seurauksissa.

Lähteitä aihepiiriin:
Kiinalaista elokuvaa koskevaa kirjallisuutta.

Neuvostovastaisuuden loppu

Vuosi 1985 on käännekohta suomalaisessa poliittisessa mentaliteetissa. Sen selvin ilmentymä oli muutos ulkopoliittisessa elokuvasensuurissa. Monet merkit olivat jo 1970–luvun lopulta osoittaneet, että aika alkoi ajaa sen ohi. Neuvostoliiton glasnost 1980–luvun puolivälissä merkitsi jäidenlähtöä.

Suomalaisen elokuvasensuurin ulkopoliittisen vapautumisen lähtökohdat olivat 1940–luvun sotasensuurikieltojen purkautumisessa ja esimerkiksi Kultaisen kaupungin ja Ninotchkan sallimisessa 1970-luvun lopussa ja 1980-luvun alussa.

Näihin on luettava myös elokuvan oikeudet hankkineen Matti Helkapalon sinnikkään toiminnan tuloksena vapautuksen saanut Isoviha (Suomi 1939), Kalle Kaarnan viimeiseksi jäänyt näytelmäelokuvan ohjaus. Se kuului sodan jälkeen kotimaisiin kiellettyihin elokuviin. Ilta–Sanomissa esiintynyt tarkastamon puheenjohtaja Jerker Arnold Eriksson vakuutti helmikuussa 1982, että "[p]oliittisen mielipiteen esittäminen ei ole kiellettyä eikä poliittinen väri ratkaise sensuurin läpäisyä. [– –] Tiukemmissa tilanteissa on ollut toisinkin, mutta 40 vuodessa kiellot vanhenevat. Kun sensoroidut ajatukset ovat historiaa, niitä voidaan taas valkokankaaltakin katsella."

Kuitenkin kesäkuussa 1983, kun Risto Orkon Jääkärin morsian oli saanut erikoisluvan esitykseen Seinäjoella, Eriksson sanoi Ilta–Sanomille, että filmit kiellettiin aikoinaan ulkopoliittisista syistä "eikä tilanne ole siitä muuttunut". Näin niiden salliminen ei vuonna 1983 ollut ajankohtaista.

"Jääkärin morsiamen esityskielto on perin käsittämätön asia, sillä Sihvon laulunäytelmää esitetään jatkuvasti teattereissa eri puolella Suomea", ihmetteli Risto Orko lehtihaastattelussa. Myös Suomen elokuvasäätiön pääsihteeri Kari Uusitalo sanoi elokuvaa "täysin vaarattomaksi materiaaliksi, jolla on enää historiallista arvoa. Se on museotavaraa, eikä se vetoa isänmaallisiin tunteisiin sillä tavalla kuin omana aikanaan".

Sen sijaan Uusitalo mainitsi Wilho Ilmarin elokuvan Yli rajan (Suomi 1942) olevan arveluttavan naapurisuhteiden kannalta. Sitä oli myös Risto Orkon Jees ja just (Suomi 1943) , jonka tapahtumat sijoittuivat Neuvostoliiton puolelle ja jossa puna–armeijan sotilaista tehtiin "todella raakaa pilaa". Uusitalo totesi, ettei aiemmin tehtyjä päätöksiä uskalleta kumota "– aiempaan päätöksen kumoamiseen kun liitty aina pieni riski". Se tarkoitti Neuvostoliiton protestia.

Elokuvatarkastamolle vanhat asiat eivät olleetkaan helppoja. Toukokuussa 1982 jätettyyn Isovihan tarkastushakemukseen esityslupa saatiin lopulta vasta 26.4.1984. Kyse oli ennakkotapauksesta ja vasta tarkastamon varapuheenjohtajan Arvo Salon aktivoituminen sai aikaan sen, että maaliskuussa 1984 tämä elokuva voitiin päästää esityksiin.

Huhtikuun lopussa 1985 sanomalehti Pohjalainen totesi Isovihan vapautuneen sekä televisioon että elokuvateattereihin. "Vuonna 1938 Risto Orkon ohjaamaa Jääkärin morsianta sensuuri tsiikaa taas kerran sillä silmällä. Kuukausi sitten sensuurista annettiin ymmärtää, että päätös, arvatenkin vapauttava, on tulossa parin viikon päästä. Nyt raktaisua kuitenkin venytetään neulanpistoisessa ilmanalassa. Erikoisluvalla morsianta on katseltu viime vuosina Seinäjoella ja Ylistarossa. Helmikuun manifesti ja Aktivistit ovat morsiantakin kuumempaa kamaa."

Mukaan tempautui myös Yleisradio, joka esitti Isovihan tammikuussa 1985: ulkopoliittinen varovaisuus oli mukana sen verran, että tarkastamon johdon kehoituksesta televisioyhtiö poisti elokuvasta kuusi venäläisvastaiseksi katsottua repliikkiä.

Kansan Uutisten Pertti Jokinen kommentoi: "Poistot eivät sinänsä mitenkään heikennä elokuvan taiteellista tasoa, joka ei muutenkaan aivan valtava ole. Sopii kuitenkin ihmetellä, eikö suomalainen katsoja ja suomalais–neuvostoliittolaiset vankat ystävyyssuhteet olisi kestäneet 1710–luvulle sijoitettuna sellaisia ilmaisuja kuin "mulkosilmä, moskoviitta–Iivana", "Ryssän maalla" ja jopa sellaista kuin "ryssiä ei ole syytä armahtaa"."

Jokinen kiinnitti huomiota, että nuo poistot olivat itse asiassa samoja, joita elokuvaan tehtiin lokakuun alussa 1939. "Nykypäivän katsojalle – ja varsinkin uuden aallon oveliin neuvostovastaisuuksiin tottuneelle katsojalle – tuntuvat näiden elokuvien neuvostovastaisuudet kuitenkin varsin kevyiltä, lapsellisiltakin – selvästi historiaan sijoittuvilta, joten hieman hätävarjelun liioittelulta maistuvat nämä kiellot kuin myös television nyt tekemät Isovihan leikkaukset – olkoonkin, ettei niillä ilmeisestikään mitään korvaamattomia taidearvoja menetetä.

Televisioesityksen jälkeen myös Eriksson palasi aiemmalle linjalleen sanomalla yleisen normiston ja olosuhteiden muuttuvan jatkuvasti, mikä merkitsee samalla tulkinnan muuttumista: "Isovihan salliminen oli tavallaan myös vastaus muuttuneisiin suhtautumistapoihin. Sitä paitsi 40 vuotta vanhana se alkaa jo muutenkin olla historiaa."

Samassa yhteydessä Yleisradion filmipalvelun päällikkö Nils Ljungdell sanoi heillä olevan elokuvatarkastamon kanssa "herrasmiessopimus": jos tarkastamo ei olisi sallinut, Isovihaa ei olisi esitetty, vaikka laki sen olisi sallinut. Television näkökulmasta kyse oli vain vähäisestä määrästä filmejä, ja heillä oli muutakin esitettävää.

Vuosi 1985 oli muutenkin mielenkiintoinen vuosi suomalaisen ulkopoliittisten teemojen uudelleenarvioinnin kannalta. Sirje Sinilinnun Viro–kirja, Osmo Jussilan iltapäivälehden haastattelussa romukoppaan heittämä termi "neuvostovastaisuus" - hän sanoi, että se oli neuvostoliittolainen poropagandatermi - ja Carl–Erik Skarpin kirjoitus Uudistuva Ihmiskunta –lehdessä, sekä niiden eräänlainen vastakirjoitus, K. J. Långin artikkeli Nya Argus –lehdessä ovat siitä esimerkkejä.

Näin "neuvostovastaisten" elokuvien vapautuminen liittyy muuhun yhteiskunnalliseen vapautumiseen. Ehkä on oikeutettua puhua suomalaisesta glasnostista vuonna 1985.

Neuvostovastaisuus oli esillä vielä Renny Harlinin Jäätävän poltteen yhteydessä. Suomen Kuvalehden Ywe Jalander hyväksyi periaatteessa elokuvaan kohdistuneen sensuurin, mutta sen sijaan hän kritikoi vahvasti kommentoinnin yhteydessä käytettyä kieltä, jota hänen mielestään oli käytetty "arveluttavalla tavalla".

"Sekä Yleisradion uutistenlukija että lehtitietojen mukaan myös elokuvatarkastamon päällikkö ovat käyttäneet termiä neuvostovastainen kiellon perusteista puhuttaessa. Termi neuvostovastainen on kuitenkin perusteena aivan muuta kuin lain käyttämä sanonta 'huonontaa valtakunnan suhteita ulkovaltoihin'. 'Neuvostovastainen' on tarkoitteiltaan epämääräinen. Se on kielen sisäisen vallankäytön väline ja sen alaa voidaan mielin määrin vaihdella kulloistenkin poliittisten tarpeiden mukaan. Se pesiytymistä julkiseen asialliseen kielenkäyttöön on täysi syy välttää. Loppujen lopuksi tämän termina taakse käytkeytyy hyvin samankaltaista asenteellisuutta kuin puheena olevan elokuvankin, vaikka erimerkkisenä."

Viisaasti kirjoitettu Ywe Jalanderilta, jonka muistoa kunnioittaen tämä sitaatti. Hänen kuuluisin otoksensa oli muuten 1960-luvulta. Se panorointi Lapualaisoopperan esiintyjistä, jonka me kaikki olemme tuhat kertaa nähneet, on hänen tekemänsä uutisinsertti. Tekijänoikeustyperyyksistä johtuen emme taida hänen hienoja taidedokumenttejaan uusintoina nähdä.

Kuolinkorinaa

Minä kävin ottamassa päiväkännit. Ääni meni, niin kuin stressin vuoksi joka ilta jo kolmen kuukauden ajan kello 22 jälkeen, joten loppuillasta en pystynyt enää laulamaan. Mutta kyllä aina voi ihmetellä niitä kehujija. Kaikki menee kuulemma hyvin.

Kuolinkorinaani käy nyt sitten katsomassa hurja joukko. Lepsupäivän 450 sivuselauksen ja sen tavallisen 700:n sijasta nyt käy 1000.

Haluan lanseerata loppuelämäni ohjelman. Filosofian ystävät tietävät miedon realismin (vaikka hämmästyttävää kyllä en kyennyt googlettamaan mitään luettavaa tai järkevää). Minä ajattelin viettää loppuelämäni miedon hedonismin vallassa.

Olen nyt 46-vuotias. Aion tehdä vain asioita, joista pidän. Turha tulla muuta pyytämään. Mutta niistä asioista joista pidän, tulen sen pitämiseni myös näyttämään.

Kokous

Istahdin eilen työpäivän päätteeksi kolmeksi tunniksi kokoukseen. Asialista oli pitkä, mutta ehdimme onnitella Jouko Aaltosta, jonka elokuva löi dokumenttielokuvien kävijäennätyksiä viime viikonloppuna. Käykää katsomassa.

Tämän vuoden tammikuussa pidetty festivaali meni hyvin: kokonaiskävijämäärä oli vajaat 20000 henkeä, tarkalleen 19525. Se on enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Festivaali lienee osallistuja- ja katsojamääränsä perusteella yhä kymmenen suurimman dokumenttielokuvafestivaalin joukossa koko maailmassa.

Tuo 20000 kävijän haamuraja olisi ylitetty, jos päävieraan elokuvat olisivat olleet lyhempiä. Kaksi kahden tunnin slottia vievät laskennallisesti sen toisen slotin katsojat. Lisäksi kolmen-neljän tunnin mittaisen elokuvan jälkeen on oletettavaa, että katsoja ei kiirehdi seuraavaan näytökseen.

Tuo haamuraja olisi ylitetty todennäköisesti myös silloin, jos kotimaisten ensi-iltojen kutsuvieraslistat olisivat olleet hieman pidempiä. Suomen suurimmassa elokuvateatterissa Rexissä järjestettävään tilaisuuteen pitäisi kutsua ainakin 800 ihmistä, jotta se tulisi edes suurin piirtein täyteen. Kaikki kutsututhan eivät tule paikalle. Kutsujien mielessä saattavat tietysti olla ne tilaisuudet elokuvaesityksen jälkeen. Ne voivat tulla kalliiksi.

DocPointin elokuvista suomalaisia oli 46%, ulkomaisia siis 54%, katsojista suomalaisia dokkareita kävi katsomassa vajaa 43%, ulkomaisia 57%. Näytösten määrässä vastaava suhde oli suomalaisilla 51% ja ulkomaisilla 49%. Lukuja selittää se, että ulkomaisten bestsellerien huippusarja veti runsaasti yleisöä. Festivaalin vika ei ollut se, että julkisuudessa kotimaisia elokuvia ei välttämättä nostettu esiin sen vaatimalla tavalla. Ulkomaiset vieraat saivat palstatilaa, kotimaiset tekijät eivät niin paljon. Tänä vuonna näin, ensi vuonna ehkä toisin päin. Mene ja tiedä.

Festivaalin toiminnanjohtaja Kai Huotari ja taiteellinen johtaja Kristina Schulgin ovat tehneet loistotyötä. Mutta oli siellä festivaalin näkökulmasta takaiskukin. Kai kertoi, että on kesän alussa lähdössä täyspäiväiseen väitöskirjan tekoon. Hänen tilalleen tarvitaan kiireesti ammattitaitoinen toiminnanjohtaja, jolla on touchia elokuvajuttuihinkin. Kannattaa seurata Hesarin ilmoituksia.

Olisi ollut enemmänkin tarinaa, mutta blogithan eivät saa olla pitkiä. [Lips, lips]

Ei minusta ole munkiksi

Yritin päästä tänään eroon toisestakin hommasta. Epäonnistuin. Kai minä voin sitten epäonnistua tässä bloginkin lopettamisessa.

Ei minusta ole munkiksi.

[Olipahan sentään lyhyt bloggaus. Lips, lips.]

Aika on ohi

Näyttää siltä, että minun aikani on ohi. Olen tippunut Top-listalla viisitoista sijaa viime syksystä. Nyt alkavat näemmä mennä tilaajalukijatkin, joita ei ole tullut lisää, vaikka vaihtumista on varmasti tapahtunut.

Luetuimpien listalla on edellä kolme taksiblogia ja puolenkymmentä neuletta, seksiä ja avioliittohelvettiä, vaimonhakkaajiakin. Kirjallisuusblogeille en näytä kelpaavan. Elokuvat eivät ketään kiinnosta. Ehkä minulla ei ole enää mitään sanottavakaan. Uusilla verkostoilla on. Ainakin keskenään.

Onneksi sentään Kemppinen laahaa perässä. Onhan se nyt kuitenkin etusivun paras blogi tällä hetkellä.

Ja muita. Mediablogi, PA:kin parhaimmillaan. Sellisti on nykyään ihan paska, valitettavasti. (Isäni kuoli haimasyöpään, jos haluatte tietää. En jaksa siitä enää lukea. Sattumaa tai ei.)

On siellä muitakin hyviä. Lukekaa niitä.

Kolumnistit tyhmentävät

Hetkinen. Puen vain ylleni Darth Wader -kypärän.

Lintuinfluenssa vaanii jo Tukholmassa, suomalaisten tutkinnassa on tehty läpimurto, sillä tutkittavat ovat kuulusteluissa tunnustaneet rasisminsa, tosin vain muissa, ei itsessään. Itsessään rasismin tunnistavat ovat ainakin täällä Blogistanissa useimmiten nimeltään Anonymous.

Mutta jotakin on sentään ennallaan. Kolumnistit tyhmentävät kansaa. Blogiakin pitävä Pekka Pekkala osaa käyttää internetiä, mutta oman tunnustuksensa mukaan lähinnä Star Warsiin, perunanviljelijöiden salaliittoon, suomalaiseen hevimusiikkiin ja punaisesta langasta neulomiseen. Tosin hänellä on vaikeuksia löytää niistä tarvitsemaansa, sillä "lopulta aiheen harrastajat järjestävät tapaamisen, jossa kaikki pukeutuvat Darth Waderiksi ja törmäilevät toisiinsa kypärät päässä." Kolumnismi tyhmentää: jätkähän törmäilee vaikka sillä ei edes ole Darth Wader -kypärää.

P. Pekkala päättelee kokemuksistaan, että internetissä käytettävät hakutekniikat auttavat sinuva vain pyörimään omien mieltymyksiesi parissa. Herra varjelkoon minua pyörimästä P. Pekkalan mieltymysten parissa. Kenet hän haluaa nostaa auktoriteetiksi? Jumalan, itsensä vai naapurin?

Hakujärjestelmien profilointi on tietysti Pekkalalle sixsixsix, mutta blogit ovat sitten seitsemän kertaa sixsixsix. Niissä nimittäin eivät mieltymyksiään saa esitellä vain tyhjänpäiväiset kolumnistit, vaan ihmiset ite. Heidät jotka vain vastaanottajiksi ovat määritelty.

"Viimeinen askel tässä minulta-minulle-kulttuurissa ovat blogit. Ne tarjoavat erittäin helpon tavan rakentaa päiväkirjan tapaisia julkaisuja verkkoon. Omassa blogissaan kuka tahansa voi kirjoittaa juuri niistä asioista joista haluaa ja juuri sillä asenteella kuin haluaa." Minä ymmärrän, että Pekka Pekkala vastustaa tätä, sillä kuten hän sanoo: "Internetteknologia tarjoaakin täysin uuden tavan tasapäistää kaikkien mielipiteet. Se on kuin jättimäinen, nousuhumalainen baaripöytä, jossa kaikki saavat puheenvuoron yhtä aikaa riippumatta siitä, onko oma juttu millään tavalla kiinnostava muun pöytäseurueen mielestä."

Ilmeisen vallanhaluiselle Pekkalalle ei riitä ihmisten tiedonsaannin rajoittaminen - siihen hän kykenee ilmeisen hyvin omassa työpaikassaan Helsingin Sanomien verkkopalvelun kehityspäällikkönä - vaan hän haluaa vielä estää mielipiteidenkin esittämisen. Hänen baaripöydässään puhuvat vain ne, joille hän antaa luvan ja kuuntelevat ne, jotka hän on valinnut. Symbolisesti tämä kuvaa ehkä Helsingin Sanomien maailmaa: kun se puhuu, muut vaikenevat.

Internetteknologia ei tyhmennä, mikä teknologiafriikin pitäisi tietää, vaan sinne kirjoittavat ihmiset. Ainakin kolumnistit.

Pyydän anteeksi kaikilta tasapuolisesti omia tyhmentäviä juttujani. Niitä löydätte klikkaamalla Sedis Blogin Klassikot I - vuosi 2004 P. Pekkalalla sinne ei tietenkään ole mitään asiaa, paitsi lähettämällä minulle säkillisen rahaa. Sitähän HS:kin pyytää omasta arkistostaan.

Sedis Blogin klassikot I - 2004

Vaikka Kuukkeli-kisaa ei järjestetäkään tänä vuonna, on ehkä syytä tehdä katsaus kuluneisiin vuosiin. Tässäpä omasta mielestäni parhaita vuodelta 2004. Niitähän varmaankaan kovin monet eivät ole lukeneet.

Monet pidemmät blogikirjoitukseni perustuvat pidettyihin luentoihin tai kirjoituksiin. Näin bloggasin tutkimusaiheestani elokuvasensuurista ja liitin mukaan Talvisodan pikkujättiläisessäkin julkaistun kirjoitukseni Lehdistösensuuri Talvisodassa. Ja onpahan näemmä mukaan eksynyt työjuttujakin: esimerkiksi laitetaan vaikkapa arkistossa virkatyönä Unescolle tekemämme lista kansallisesti tärkeistä dokumenttielokuvista Suomessa, johon liittyi aiempi kirjoitukseni 100 vuotta dokumenttielokuvaa. Sen versio ilmestyi Mitä-Missä-Milloin -teoksessa.

En muista, olenko julkaissut tätä muualla kuin blogissa, luultavasti en, mutta Maydell-juttu kertoo tarinan eräästä 1930-luvun elokuvaseikkailusta, jossa mukana oli poliittista johtoa, valtiollinen poliisi, suomalainen eliitti, kulttuurieliitti, rikkaat ihmiset, Ruotsin kuningaskunnan hovin jäseniä ja Ruotsin turvallisuuspoliisi, ja tietysti proto-natsit ja bolsevikkien maailmanvalloitus. Samankaltaisiin elokuvakirjoituksiin kuuluvat myös laajahko juttuni Tavianin veljeksistä, joka on julkaistu Filmihullussa aikoinaan. Joulukuussa näyn kirjoittaneen Kylmän sodan tarinoita, joka sekin taisi tulla julki Kosmopoliksessa joskus. Kirjoitin siitäkin, mitä tapahtuu kun historiantutkija menee elokuviin. Varmaankin samasta syystä tallensin blogiin ajatuksiani myös artikkelisarjassa Huomioita elokuvan yhteiskuntasuhteesta osa I, osa II ja osa III.

Juttuja väänsin myös Orionin esityksistämme Dokumentin ytimessä -arjaan. Esimerkeistä käynevät Natsi-Saksan katsaukset ja underground-elokuvat" tai Urho Kekkos -elokuvat. Orionin elokuvaesitteeni löytyvät Sediksen elokuvablogista, joka on viime aikoina elänyt hiljaiseloa. Alan täydennellä sitä taas kohtapuoliin, kun Orion palautuu remontista käyttöön.

Historiaan liittyviä kirjoituksia ei loppujen lopuksi ole niin hirvittävän paljon ollut, vaikka onhan minua varoiteltu arvovallan menettämisellä, kun pidän blogia. Vaan kun ei ole mitä menettää. Espoolaisille kirjoittelin yksin ja vaimon kanssa yhteydessä vuonna 1999 historiakolumneja, joista jokunen eksyi blogiinkin. Käsitellyksi tulivat ainakin Historian tuomiot, Espoolaiset naiset, Porkkala, Kestikievarit ja kieltolaki. Samanlaisia pläjäyksiä oli isoisäni ja Kekkosen tarinaa kertova Urho Kekkosen silmälaseista.

Joskus otan myös valokuvia. Tässäpä Francis Coppola ja vielä tässäkin. Linssin eteen on haettu myös Åke Lindman.

Jotkut kirjoitukseni ovat käsitelleet blogeja ja Blogistania. Joskus niille on humoristinen vire, vaikka onnistumisesta en mene takuuseen. Heinäkuussa 2004 haastoin itse Mitvitin ja sain sedältä olan takaa. Samassa kuussa hain myös silloisen blogilistan avulla blogisukulaisia eli niitä blogeja, joilla oli paljon samoja tilaajia kuin minulla.

Joskus olen ollut hieman provosoinutkin, esimerkiksi kysymällä Kuinka paviaaneja teloitetaan?. Ja miten olisi tämä kirjoitus Suuret suomalaiset -kisasta, jonka kaikki Hanna Pakarisen fanit ovat lukeneet, kun linkki eksyi heidän keskustelusivuilleen... Luetuimpiin juttuihini kuului ajankohtainen Blogistan ja tsunami.

Kirjallisia yrityksiä oman blogityylin löytämiseksi on tullut silloin tällöin tehdyksi, mutta sillisalaatiksihan tämä blogi jäi. Ja välillä on tehty ruokaa.

Kirjallisista aiheista on tullut kirjoitetuksi aika ajoin: Joseph Conradin Pimeyden ydin, Markku Koskea seurailtu. Dan Brownin Da Vinci -koodin innoittamana kirjoitin kaksi juttua, toisen Opus Deista ja toisen itse kirjasta. Myös nobelisti huomioitiin. Bassanin Ferraran puutarhat tuli luetuksi ja katsotuksi myös elokuvaversio. Lueskelin myös jotakin suomalaiseen väkivaltaan liittyvää.

Myös virtuaalisia käsirysyjä on ollut usein. Yhdeksässä tapauksessa kymmenestä on kyse ollut anonyymeistä kommentoijista. Aikansa heitä jaksaa, sitten potkin ne pellolle. Niinpä en viitsi niihin tässä linkata.

Kuten en matkakertomuksiinkaan, sillä tuosta reunan arkistosta ne löytyvät: syyskuun ja lokakuun vaihteessa 2004 olin Pariisissa ja Viron elokuva-arkiston vieraana Tallinnassa, lokakuussa Bukarestissa Suomen sotaelokuva-päivillä ulkoministeriön vieraana ja marraskuussa Roomassa kahdeksan vuotta myöhästyneellä häämatkalla.

Nämä ovat siis otoksia vuodelta 2004. Ehkä niissä on jokin luettavakin seassa.

Vielä viikko

Vielä viikko raatamista. Ensi viikolla pitäisi helpottaa. Ainakin hetkeksi. Tällaisella hetkellä se tuntuu ruusunpunervalta unelta. Pikku päämäärä motivoimassa vaikka väsyttääkin.

Tämä 2000-luku on ollut tällaista. Aina ajatus päässä siitä, että kohta helpottaa. Ei vielä, mutta ensi viikolla, ensi kuussa tai ensi syksynä. Tähän mennessä ei vielä ole helpottanut. Uutta tulee enemmän eteen kuin taaksensa jättää.

Mutta kuitenkin samalla, juuri näinä vuosina, on tapahtunut se suuri vakiintuminen. Monet asiat rullaavat vakiintuneella nopeudellaan. Ne eivät ole elämän huippuhetkiä, kiihdytyskaistoja vaan taajamanopeusrajoituksella varustettuja elämän valtateitä. Olen velaton, ensimmäisessä avioliitossa ja vakituisessa työpaikassa. Ei ole nälkä, jano tai vilu. Lapsi pärjää koulussa ja vaikuttaa kaikessa railakkuudessaan älykkäältä ja tasapainoiselta.

Minä saan kirjoittaa kirjoja, joka on työ, mitä olen aina halunnut tehdä. Eikä tästedes niiden kirjojen - ainakaan kaikkien - tarvitse olla väitöskirjoja tai muita raskaamman kertaluokan ponnistuksia. Päinvastoin. Olisi opittava kirjoittamaan kevyitä, helppolukuisia ja viihdyttäviä kirjoja. 200 sivua, paljon kuvia.

Siihen se kehä sitten ilmestyikin. Viikko vielä ja taittajalle. 400 sivua, paljon kuvia. Siitä tulee taistelu.

Leffaan

Miksei kukaan lähde mun kanssa leffaan?

Lähetin tekstarinkin:
- "Lähetkö leffaan?"
Vastauskin tuli - nykyään se ei ole ihan varma että tulee.
- "Ei, mä menen äidin luo syömään blinejä."
Viime kerralla selitys oli, että isä ja äiti ovat käymässä. Sitä edellisellä kerralla, että hän oli käymässä isän ja äidin luona.
Niinpä keksin vastauksen:
- "Ensi kerralla pyydän äitiäsi. Hän ei varmaan kieltäydy niin usein ja sinäkin pääset joskus jonnekin."

Miksei kukaan lähde mun kanssa leffaan? Taidan lähteä iltapäiväkaraokeen (Kaisaniemenkadun Jone's). Jos vaikka sieltä joku haluaisi lähteä megeen...

Kansatiedettä

Moni muukin on jo linkannut, mutta linkkaan minäkin. Suomen Kulttuurirahasto ja Suomen elokuva-arkisto ovat yhteistyössä toimittaneet verkkoon joukon kansatieteellisiä filmejä. Elokuva-arkiston puolesta asiaa on hoitanut erikoistutkija Lauri Tykkyläinen, jolla on pitkä, yli kahdenkymmenen vuoden kokemus kansatieteellisen filmin esittämisen ja pelastamisen puolesta Suomessa.

Kun olen niitä sattumoisin näitä filmejä kollegani Ilkka Kippolan kanssa esitellyt Orionin esityssarjoissa ja kävin Sloveniassakin taannoin niistä puhumassa, tiedän, että näillä elokuvilla on kysyntää ulkomaillakin.

Kaskisavun mailta on niistä parhaita. Tässäpä taannoinen esitteemme siitä taustaksi, kun tuolla filmisivustoilla ei taustoittavia tekstejä ole. Täytyy siis odottaa Ilkan ja minun kirjan tuloa, sillä tässäkään ei ole kuin vähän taustoja. Täytyy vähän piilotella isompia ajatuksia...


Kaskisavun mailta

Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1937. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi. Ohjaus: Ahti Rytkönen ja Eino Mäkinen. Käsikirjoitus: Ahti Rytkönen (ja kreditoimaton Kustaa Vilkuna). Kuvaus: Eino Mäkinen. Selostus: Kaarlo Marjanen. Ääni: Filmistudio / Lauri Pulkkila. VET: A-829 – S – Koko trilogian pituus 1140 m / 42 min. Esitettävän osan pituus 425 m / 14 min

Metsästä on vuosikymmenet puhuttu "vihreänä kultana", mutta aiemmin sen arvo oli vähäistä. Kun syötävää viljaa ei ollut liikaa ja metsä ei maksanut mitään, kannatti suuretkin puumäärät käyttää kaskeen, josta kahden kolmen kesän ankaran työn jälkeen saatiin muutama tynnyri ruista. 1800-luvulle saakka kaskenviljely oli tärkeä viljelymuoto koko maassa rannikkoseutuja ja erityisesti Pohjanmaata lukuunottamatta. Maan eri osissa kaskea poltettiin jo luonnonolosuhteiden vuoksi eri tavoin: ratkaisevaa on viljelysalueiden yleinen tuottavuus ja käytössä olevan puun määrä.

Kasken tekoon valjastettiin koko perhe lapsia myöten. Suurkaskia saatettiin rakentaa myös yhtiöiden eli kaskiseurojen kautta. Näissä yhtiöissä työtä tehtiin yhteisesti kunnes vilja leikattiin. Silloin syntyneet lyhteet joko jaettiin osanottajien kesken tai tuotos tasattiin muuten. Tulenmaalla kasvoi erinomaisesti myös nauris.

Yksi tärkeimmistä viljelyvälineistä Suomessa oli risukarhi, josta esinekulttuurin tutkija Kustaa Vilkuna kirjoittaa tämänkin elokuvan kuvanneen Eino Mäkisen valokuvien säestyksellä: "Ken ensimmäisen kerran museossa tai vielä parempi jos kivikkoisella savolaispellolla näkee aatran ja risukarhin, hän helposti säpsähtää sitä alkukantaisuutta, primitiivisyyttä, mitä Suomessa on tavattavissa. Mutta kuinkahan oikeastaan tämän primitiivisyyden laita todellisuudessa on ­– onhan kyseessä koko maatalouden keskeisin työkalu."

Vilkuna piti tätä erämaiden valtauksen mahdollistanutta funktionaalista talonpoikaiskeksintöä mestarillisena esityksenä esitellessään erilaisia auratyyppejä. Vertailu sai kansainväliset mittasuhteet: "Tämän tavattoman laaja-alaisen erämaiden kulttuurille valtauksen yhtenä tärkeänä teknillisenä tekijänä oli vaatimaton hankoaura ja sen uskollinen seuralainen, risuäes eli karhi. Että hankoaura metsämaiden ja kivikkojen aurana oli huippusaavutus, osoittaa se, että Ruotsissa metsitettäviä maita varten konstruoitu aura oli sikäläisten metsäsuomalaisten hankoauran jäljennös."

Aurojen tie jatkui Ruotsista Pohjois-Amerikkaan, Delaware-jokilaakson raivauksiin.

– Sitaatti Suomen elokuva-arkiston esitteestä Ilkka Kippola ja Jari Sedergren 25.9. 2003. Näitähän löytyy Sediksen elokuvablogista.

Elokuvaa ja propagandaakin

Valmistelin huomista esitystä Vammalan propagandapäiville. Arkistosta vastaan åelmahti vanha juttuni, itse asiassa luento, jonka pidin Pietarissa muutama vuosi sitten. Yleisönä salintäysi Venäjänmaan suomen kielen opettajia ja opiskelijoita. Hauskaa oli. Aiheena suomalaisen elokuvan varhaisvuodet. Se ei ole kovin itsenäistä, kun se on yleisluento, vaan siinä on surutta käytetty elokuvahistorioitsijoiden tekstiä, kuinka suoraan, en enää muista. Kunnia siitä Kari Uusitalolle, Hannu Salmelle ja monille muille. Joitakin olen tainnut tekstissäkin mainita, Sensuurijutut ovat suurelta osin omiani.

Elokuvan tulo Suomeen

Elokuvan tulivat Suomeen pian sen jälkeen kun ensimmäiset Lumièren elokuvat oli näytetty Pariisissa vuonna 1895. Matka Pariisista Pietariin ja sieltä Suomeen vei vain puoli vuotta, ja se kertoo siitä nopeudesta jolla teknologia levisi jo 1800-luvun lopun maailmassa. Itse asiassa viive on samaa luokkaa kuin viihde-elektroniikan tulo Suomeen nykyisin. 1800-luvun lopussa maailma, erityisesti läntinen maailma, siirtyi peruuttamattomasti massatuotannon aikaan.

Suomessa elokuvasta tuli verotuskohde melkein heti, sillä ensimmäisen kerran veroa perittiin elokuvanäytöksistä 1.-5.7. 1896, mutta ne ensimmäiset näytökset 28.-30.6. 1896 näyttävät jääneet maksamatta. Puhun veroista siksi, että juuri ne kertovat, mikä oli elokuvan paikka yhteiskunnassa. Veroa nimittäin perittiin "huviohjelmasta", elokuva siis rinnastettiin viihteeseen.

Mutta kyse ei ollut mistä tahansa viihteestä. Ensimmäiset elokuvat esitettiin Seurahuoneella, joka on nykyään Helsingin kaupungintalo. Pääsymaksu oli niin korkea, että mukaan pääsivät vain tarkoin valitut varakkaat kansalaiset. Elokuvien verotus kiristyi nopeasti niin että 1915 kaikkein suosituin huvimuoto, elokuvat tuottivat valtiolle eniten verotuloja kaikista huveista.

Teatteri oli yleisin huvimuoto tuolloin, niitä oli Helsingissä kolme, ja kolme oli myös kieliäkin, suomi, ruotsi ja venäjä. Näytännöissä kävivät säätyläiset, kohtalaisen varakkaat porvarit. Lipunhinnat eivät sitä ratkaisseet, enemmänkin tottumus. Teatterissa käyminen oli "hienoa", piti osata pukeutua oikein, olla salonkikelpoinen. Työläistaustalta ei teattereissa juurikaan käyty.

Sama päti moniin muihinkin huvitilaisuuksiin. Varietee oli toiseksi suosituin huvimuoto, niitä esitettiin Kaivohuoneella ja Seurahuoneella. Ja se oli kansainvälisesti suuntautunutta toimintaa. Vuonna 1896 varieteetaiteilijat olivat vatsastapuhujia, yksipyöräisellä ajavia taitoampujia, akrobaatteja, vaatimattomammissa muodoissaan talonpoikaiskoomikkoja, taikureita, temppuilijoita, mutta myös esimerkiksi "neekerilaulajia" kuten mustia esiintyjiä silloin nimitettiin. Eräs heistä, Geo Jackson, lasketteli vuonna 1907 valkoisen vaimonsa kanssa kelkalla mäkeä Kaisaniemessä Helsingin keskustassa, mikä tallennettiin myös filmille. Tapahtumasta on säilynyt vain valokuva.

Muut viihdetilaisuudet 1896 olivat konsertteja, klassisen musiikin konsertteja, mutta myös kevyttä musiikkia, joissa saatettiin tanssiakin. Maksullisia urheilutilaisuuksia oli vuonna 1896 vain kahdeksan, ilotulituksia kolme, esitelmätilaisuuksia kaksi ja yksi lastenjuhla. Oli aika helppo arvata, että elokuvan kaltaisella uutuudella oli tilaa Suomen suuriruhtinaskunnan
elämismaailmassa.

Ensimmäinen vakituinen elokuvateatteri, K. E. Ståhlbergin "Maailman ympäri" avattiin Suomessa 1904 Helsingissä, eräs yritys oli tosin kaatunut puolen vuoden jälkeen konkurssiin vuonna 1902. Sitä ennen elokuvaa oli esitetty jo joka puolella Suomea. Viimeistään Oskar Alosen kiertuetoiminta vuonna 1899 oli vienyt elokuvan kaupunkeihin kaikkialla Suomessa.
Ensimmäinen suomalainen näytelmäelokuva, Salaviinanpolttajat, ilmestyi 1907. Elokuva perustui käsikirjoituskilpailuun, eikä vieläkään tiedä kuka tuon elokuvan käsikirjoitti. Elokuvan yleisestä suosiosta kertoo että siihen tuli 652 ehdotusta elokuvaksi. Elokuva oli Ståhlbergin tuotantoa ja sen ohjasivat ruotsalainen kreivi von Sparre ja Suomen kansallisteatterin näyttelijä Teuvo Puro.

Salaviinanpolttajat on hävinnyt, kuten suurin osa 1900-luvun kahden ensivuosikymmenen elokuvista. Ensimmäinen näytelmäelokuva, josta on säilynyt näytteitä, on vuodelta 1913. Se on Minna Canthin näytelmään perustuva elokuva Sylvi, jonka tekijöitä olivat Teuvo Puro, kuvaaja Frans Engström ja näyttelijä Teppo Raikas. Suomen ensimmäiset elokuvalavasteet rakennettiin tuolloin hotelli Fennian kattoterassille, jossa säilyneistä kuvista päätellen tuuli melko voimakkaasti. Ennen itsenäistymistä näytelmäelokuvia valmistui Suomessa kaikkiaan 23, joista puolet on Pohjanheimojen perheyhtiön Lyyra-filmin valmistamia. Lyhyitä dokumenttielokuvia lienee valmistunut noin 350 kappaletta. Maan ensimmäinen elokuvastudio oli Erik Estlanderin Finlandia Filmille Helsingin Kulosaareen rakentama.

Uusi julkinen huvi saavutti ne, jotka olivat jääneet ulos aiemmasta huvitarjonnasta. Elokuvissa kävivät eniten vähävaraiset ja lapset. Perustettujen elokuvateatterien salongit olivat ahtaita, ilmastointi vaatimatonta, mikä oli omiaan karkottamaan parempiosaiset ja vanhemman väen elokuvateattereista. Silti voidaan sanoa, etteivät ihmisten tavat muuttuneet hetkessä. Enemmänkin kyse oli juuri siitä, että elokuvat osoittivat konkreettisesti, kuinka monet olivat olleet kaupungeissa järjestettyjen huvien ulkopuolella. 1910-luvulla rakennettiin jo "hienojakin" elokuvateattereita, komeimpana Maxim eli Kino-Palatsi, joka sijaitsi Helsingin keskustassa, nykyisen Akateemisen kirjakaupan kohdalla. Siellä tuolitkin oli päällystetty punaisella plyyshillä, siellä oli keittiö ja tila soveltui myös teatteriksi.

Elokuvien yleistyessä nousi keskustelunaiheeksi moraali. Jo vuonna 1908 järjestettiin Helsingissä keskustelutilaisuus elokuvien ja säädyttömien postikorttien turmiollisuudesta. Elokuvat olivat siis periaatteessa moraalittomia ja epäsiveellisiä, mihin erityisesti kasvattajat kiinnittivät huomiota. Elokuvatoiminta oli kaupallista, ja se vetosi lapsiin ja nuoriin, joille ei muuta ollut tarjolla. Viikon mittaan Helsingissä kävi tuhansia ihmisiä elokuvissa, viikonloppuisin jopa kymmeniä tuhansia. Se voi hyvinkin olla enemmän kuin tänään. Siksi reaktiot olivat voimakkaita.

Moraaliset kannanotot johtivat elokuvasensuurin syntyyn jo 1911. Sensuuri oli perustettu moniin muihinkin Euroopan maihin samoihin aikoihin. Suomessa sensuuri oli järjestetty paikallisesti. Kunkin alueen poliisit tarkastivat elokuvat ja myönsivät tai kielsivät elokuvan esittämisen. Sensuuri uudistui aina paikkakunnalta toiselle mennessä. Syntyi kaupallisia ongelmia, kun sama elokuva sallittiin yhdessä kaupungissa ja kiellettiin seuraavassa.

Tiukimmillaan sensuuri oli ensimmäisen maailmansodan aikana, jolloin Suomen suuriruhtinaskunnassa vallitsi Venäjän sotasensuuri. Tuolloin elokuvia ei saanut kuvata ulkoilmassa ja saksalaisten esiintyminen elokuvissa ja jopa saksalainen musiikki elokuvateattereissa oli kiellettyä. Samalla valkokankailta katosi suosituin elokuvanäyttelijä, saksalaiselokuvien tähti Asta Nielsen. Tilalle nousi vuonna 1915 Charlie Chaplin, aivan kuten muuallakin maailmassa.

Venäjän sotasensuurin määräykset merkitsivät sitä, että elokuvia alettiin tuoda entistä useammin Venäjältä. Jälkeenpäin arvioitiin, että venäläiset elokuvat olivat parasta, mitä siihen mennessä Suomessa oli nähty. Erityisesti Hanshonkovin filmituotanto, johtotähtenään elokuva "Taivaan tuli" oli suosittu. Venäläisten elokuvien ohella Suomessa katsottiin paljon tanskalaisia ja ruotsalaisia elokuvia.

Kuvauskielto unohtui vuoden 1917 aikana kuin itsestään. Se oli Venäjän vallankumouksen aikaansaannos, normaalioloista ei kuitenkaan voinut puhua kuten Suomessa marraskuussa vallinnut yleislakko ja tammikuussa 1918 alkanut sisällissota osoittavat. Illalla liikkuminen kävi hankalaksi, varsinkin naiset pelkäsivät lisääntynyttä väkivaltaa. Sisällissodan aikana elokuvanäytännöt jatkuivat myös punaisten kaupungeissa, eikä edes elokuvien sisältö muuttunut merkittäväksi. Sotatoimien tueksi kannetut verot tosin lisääntyivät.

Venäläisillä elokuvilla ei ollut tulevaisuutta Suomessa. Kun Suomi itsenäistyi 6.12.1917, venäläisten elokuvien tulo Suomeen käytännöllisesti katsoen lakkasi. Laajemmin maahan tuotiin elokuvia Neuvostoliitosta talvisodan jälkeen vuosina 1940-41 ja heti jatkosodan päätyttyä syyskuusta 1944. Vuoteen 1950 mennessä neuvostoelokuvan suosio oli jälleen laskenut vähäiseksi - se ei kannattanut kaupallisesti - ja uutta nousua saatiin odotella 1970-luvun alkuun, jolloin menestys kohdistui yksittäisiin elokuviin. Vuoden 1989 jälkeen neuvostoliittolaiset/venäläiset elokuvat poistuivat myös television ohjelmistosta eivätkä ne ole sinne palanneet.

Elokuvamaailma oli kansainvälistä alusta alkaen ja myös ensimmäisen maailmansodan aikana. Vuoteen 1917 asti Suomen elokuvahistoria on pitkälle yhteistä historiaa Venäjän elokuvahistorian kanssa. Etniset ja rodulliset tekijät, jotka olivat esillä valkokankaalle heijastetuissa kuvissa kuin missään muussa koskaan aiemmin, näyttäytyivät vähemmän poliittisena kuin myöhemmin nationalistisessa nuoressa valtiossa.

Venäläistämisajan, sortokausien kuten sitä Suomessa usein nimitetään, merkitys lienee ollut keskeisempi muissa huvi- ja taidemuodoissa kuin elokuvissa, vaikka joitakin viitteitä siitä näkyy sensuurikäytännössä. Venäläisten hallintopiirien näkyvyys kasvoi elokuvien myötä, kuten kohta näkemissämme näytteissä selvästi havaitaan. Elokuvien kohteena eivät kuitenkaan olleet vain keisarit ja muut kruunupäät, koppalakkiset ja virkapukujen kantajat, vaan katukuvissa myös porvarillisen ja keskiluokkaisen elämäntavan omaksuneet flanöörit, mutta silloin tällöin kameran katse löytää myös paljasjalkaiset lapset ja vaatimattomammin pukeutuneet työläiset. Silti voi sanoa, että poliittiselle vallalle varhainen elokuva oli myös näyttäytymispaikka ja uusin Venäläistä elokuvaa koskeva tutkimus osoittaa, että esimerkiksi Venäjän viimeisin tsaari tunsi elokuvan ja osasi käyttää sitä järjestelmällisesti poliittisesti hyväkseen.

Poliittinen tilanne ja poliittinen valta vaikutti elokuvan esittämiseen ja rajasi elokuvien maahantuontia, esittämistä ja katsomista sensuurin kautta, mutta myös sen huolen kautta, jota kansalaisyhteiskunta asetti yleiselle yhteiskuntamoraalille ja lasten suojelulle. Näistä on olemassa lukemattomia esimerkkejä.

Erityinen merkitys oli sillä sosiaalisella piirteellä, että elokuva laajensi kaupallisen huvitoiminnan piiriä vähempivaraisiin, nuoriin ja lapsiin.

Elokuvalla oli merkitystä myös sukupuolikysymyksenä. Naiset olivat autonomisessa Suomen suuriruhtinaskunnassa elokuvamaailman ytimessä monin tavoin. He olivat ahkeria elokuvankävijöitä, mutta he olivat myös elokuvissa käyvien lasten vanhempia - juuri naisten johtamat järjestöt kiinnittivät huomiota elokuvien välittämiin moraalisiin arvoihin - ja itse filmeissä suosittuja ja jopa palvottuja elokuvatähtiä. Naisten tekemiä elokuvia ei liene ollut markkinoilla.

Varhaisesta elokuvasta on kirjoitettu Suomessa hyviä kirjoja. Lukekaa ihmeessä professori Sven Hirnin teoksia, elokuvaneuvos Kari Uusitalon ja kulttuurihistorian professori Hannu Salmen kirjoja ja kirjoituksia. Suomalaisen elokuvan historiasta konkreettisin esimerkki on Suomen Kansallisfilmografia, joka on saatavissa Suomessa lähes kaikissa suuremmissa kirjastoissa käsikirjaston puolella. Filmografia kattaa varhaisajalla kaikki Suomessa tehdyt elokuvat, myös ne kadonneet, joista on jäänyt historiantutkimuksen mahdollistavia jälkiä. Suomen Kansallisfilmografia lienee lajissaan maailman paras, joten sitä kannattaa aina selailla. Se ulottuu nyt vuodesta 1907 vuoteen 1988.

Itsenäistymisestä toisen maailmasodan loppuun

Elokuvatoiminta lähti käyntiin itsenäisessä Suomessa oikeastaan vasta 1919, kun olot olivat vakiintuneet sisällissodan jälkeen. Rivakimmin lähti liikkeelle näyttelijä Erkki Karun, näyttelijä-ohjaajan Teuvo Puron ja lavastaja Carl Fagerin perustama Osakeyhtiö Suomen Filmikuvaamo, joka muutti nimensä Erkki Karun johtamaksi Suomi-Filmi Oy:ksi vuonna 1921. Kaksikymmenluvulla se valmisti 23 näytelmäelokuvaa, 4 yli tunnin mittaista dokumenttielokuvaa ja satakunta lyhytelokuvaa.

Kuten Kari Uusitalo on todennut, Suomi-Filmillä oli elokuvantekijänä lähes monopoli, se tuotti elokuvia enemmän kuin muut yhteensä. Tekijöiksi jo 1920-luvulla nousevat monet seuraavalta, äänielokuvan vuosikymmeneltä tutut elokuvantekijät: Kalle Kaarna, Valentin Vaala, Theodor Tugai, Heikki Aho ja Björn Soldan - he ovat muuten kirjailija Juhani Ahon poikia, Kurt Jäger. Elokuvaväki oli kansainvälistä, Vaala oli venäläistä sukua, Tugain eli Teuvo Tulion sukuhaarat veivät Venäjälle ja jopa Iranin aristokratiaan, Kurt Jäger oli saksalainen. Jo ensimmäisen näytelmäelokuvan kuvaaja Frans Engström oli ruotsalainen Suomeen muuttanut. Seuraavan vuosikymmenen alussa Suomeen saapui Virosta Viron ensimmäisen näytelmäelokuvan ohjannut Theodor Luts. Myös ruotsalainen elokuvaohjaaja Mauritz Stiller, joka pääsi Greta Garbon kanssa Hollywoodiin kokeilemaan siipiään, oli suomalaissyntyinen.

Elokuvien esityspituudet olivat alkaneet kasvaa jo 1910-luvun alussa. Minimipituudeksi vakiintui ensin tunti ja 1920-luvulla puolitoista tuntia. Kun mainittu Sylvi-elokuva oli 46 minuuttia pitkä, oli 1920 valmistunut Teuvo Puron ohjaama Ollin oppivuodet pituudeltaan jo 91 minuuttia. Ensimmäisen vuosikymmenen elokuvien aiheet koostuivat lyhyistä pilakuvista ja sydämiä pomputtelevista melodraamoista sekä parista salapoliisidraamoista.

1920-luvulla tilaa saivat maalaisaiheet, poikkeuksia oikeastaan vain kolme: Erkki Karun komedia Suvinen satu, Kurt Jägerin ja Ragnar Hartwallin kansainvälisyyttä tavoitellut Elämän maantiellä (1927) ja Carl von Haartmanin historiallinen elokuva Korkein voitto (1929). Von Haartmanin ura oli muutenkin kansainvälinen, hän eli yläluokkaista elämää, valmisti yhteistyöelokuvia väliin epäonnistuenkin saksalaisten hankkeissa ja päätyi joksikin aikaa myös Hollywoodiin, missä toimi William Wellmanin sotilasneuvonantajana kuuluissa lentosotaelokuvassa Wings (Siivet).

Elokuvien esittäminen oli vaarassa joutua kansainvälisten suurten elokuvatoimistojen valtaan vuonna 1926-28. Gustaf Molinin hanke kaatui kuitenkin saksalais-amerikkalaisen kartellin kaatumiseen kesällä 1928. Sen jälkeen amerikkalaiset suuret yhtiöt perustivat Suomeen oman toimistonsa ja saksalaisen UFA:n edustus tuli suomalaisille yhtiöille, vuodesta 1933 lähtien Adams-Filmille. Molinin Oy Kosmos-Filmi ja siihen kuuluneet elokuvateatterit jatkoivat olemassaoloaan vielä pitkään.

1921 perustettiin koko maan kattava Valtion Filmitarkastamo, jota oli pari vuotta edeltänyt Valtion filmilautakunta. Tiukan, yksityiskohtaisen sensuuriohjeiston valtiovalta antoi komiteatyöskentelyn päätteeksi lokakuussa 1935. Tuo säännöstä kertoi myös elokuvien tekijöille tarkoin, mikä elokuvissa oli sallittua, mikä taas ei. Elokuvantekijät pääosin noudattivat säännöstöä, mutta taiteilijoille ominaiseen tapaan mieluusti myös koettelivat niitä.

Yleisenä linjana voisi sanoa olleen sen, että täyskieltoa elokuvien tuottajat halusivat välttää kaikin keinoin: se merkitsi poliittisen kannanoton niukkuutta ja hakeutumista yhtenäisille linjoille nationalistisen valtiovallan kanssa, mutta eettisen ja moraalisen säännöstön puitteissa rajoja yritettiin rikkoa. Jos sensuuri leikkasi, siitä syntyi julkisuutta, joka oli samalla mainosta elokuville.

Elokuvan kieltäminen sensuurissa kokonaan oli tietysti taloudellinen katastrofi. Kun elokuvanala jostakin valitti 1920- ja 1930-luvulla, oli kyse useimmiten veroista ja sensuurista, tässä järjestyksessä. Elokuva-ala laajeni jo 1920-luvun alussa siinä mielessä, että sanomalehdissä alettiin arvostella elokuvia, yleensä nimimerkin suojissa. Elokuva oli nimenä keksitty vuonna 1927. Muita tohtori Artturi Kanniston keksintöjä tuolloin olivat sanat elokuvateatteri ja valkokangas. Sitä ennen puhuttiin elävistä kuvista, elävistä valokuvista, filminäytelmistä ja valkoisesta kankaasta.

Vuosina 1930-35 elokuvista yli 60 prosenttia tuotiin Yhdysvalloista, vajaat kaksikymmentä oli peräisin Saksasta, seuraavina suuruusjärjestyksessä Ruotsi, Englanti, Suomi (34/ 2,7%) sekä Itävalta ja Neuvostoliitto (14 elokuvaa, 1,1%). Suomalaisia elokuvia myytiin ulkomaille 16, ensimmäinen niistä Anna-Liisa (1922) sai ensi-illan ainakin Ruotsissa, Norjassa ja Ranskassa. Koskenlaskijan morsian (1923) oli paitsi suosituin kotimainen elokuva 1920-luvulla, myös paras myyntimenestys, sillä se levitettiin peräti kymmeneen maahan, mm. Japaniin. Venäläisten emigranttien Suomessa valmistamaa elokuvaa Bolsevismin ikeen alla (1919) esitettiin lähinnä ulkomailla.

Suomalainen dokumenttielokuvatuotanto aloitti "kultakautensa" vuonna 1933, jolloin elokuvanäytännölle määrätty leimavero aleni 5%, jos sen yhteydessä esitettiin vähintään 200-metrinen Suomessa valmistettu filmi, joka on katsottava tiede- opetus- tai taidefilmiksi tahi kuvaa maan elinkeinoelämää. Tiede- ja opetusfilmejä olivat myös "luonnon-, maa-, ja kansatieteelliset filmit sekä raittius-, siveys- ynnä muussa opetuksessa käyttävät filmit". Tulos on mitattavissa. Kun vuosina 1928-32 valmistui vuotta kohden keskimäärin 22 elokuvaa, kasvoi tuotanto yli seitsenkertaiseksi vuosina 1933-37 ollen 158 elokuvaa vuodessa. Suuren osan niistä tekivät Aho & Soldan ja Suomi-Filmi.

Suomi oli nuori, nationalistinen valtio. Se näkyi elokuvayhtiöiden nimissäkin, Suomi-Filmissä ja 1930-luvulla toiseksi suuressa filmiyhtiössä Suomen Filmiteollisuudessa. Yksi tavoite elokuvilla oli saada kansallista arvostusta taiteena.

Paras keino siihen oli yhdistää kansalliskirjallisuutena pidettävä kirjallisuus elokuviin. Siksi ei ole ihme, että esimerkiksi Minna Canthin näytelmät Sylvi ja Anna-Liisa, joka on varsin suorasukainen protesti naisen alistettua asemaa vastaan, olivat ensimmäisten elokuvien joukossa. Esimerkiksi Anna-Liisa oli melodraama, jossa on vahva moraalinen argumentti: hyvän ja pahan käsitteet ovat siinä esillä, moraaliset imperatiivit ovat olemassa, maailma tehdään luettavaksi moraalisella tasolla.

Tässä on havaittu selkeä yhteys 1800-luvun lopun teatterimelodraaman ja mykän elokuvan välille. Historiallisesti tarkastellen elokuva jatkoi suoraan siitä, mihin teatteri jäi. Melodraama jakaa jyrkiksi dikotomioiksi niin ideologiset ristiriidat, uskonnolliset jaot Jumalaan ja ihmisiin, sosiaaliset luokkaerot, seksuaaliset kysymykset miehestä ja naisesta. Melodraaman "suuri kertomus" on perhetarina, taistelua patriarkaattia vastaan tai patriarkaatin sisällä. Polttopisteessä melodraamalla on miehen, naisen ja lapsen kolmioasetelma, perherakenne, joka tiivistää ja toteuttaa patriarkaalisen lain uskonnon, yhteiskunnan ja seksuaalisuuden toisiinsa
limittyvillä alueilla.

Tämä melodraaman asetelma toistuu 1920-luvun elokuvissa, erityisesti Teuvo Purolla. Ne kaikki perustuvat kirjallisiin aiheisiin. Mahtipontinen korostaminen ja teatraalinen alleviivaus, jotka liittyvät 1920-luvun elokuviin Suomessa, ovat yhtä kaikki mykkäelokuvan perinnettä myös muualla. Tämä kaikki on tutkittavissa, sillä suurimman tuottajan Suomi-Filmin elokuvat ovat kaikki säilyneet, näytelmäfilmeistä hyvin ovat tallella myös 1930-luvun elokuvat. Vuosina 1907-1935 valmistuneista näytelmäelokuvista, joita on kaikkiaan 115, täydellisenä tai lähes täydellisenä on säilynyt 50 kappaletta, eli n. 43 prosenttia. Katkelmia on tallella 22%, joten kokonaan tuhoutuneita on noin 38% kaikista näytelmäelokuvista tuona ajanjaksona eli yli 40 elokuvaa. Dokumenttielokuvien puolella tilanne on huonompi ja paranee vasta 1930-luvulle tultaessa.

1930-luvun suosituimmat elokuvat ovat katsottuja televisioesityksissä nykyäänkin. Suosituin oli Suomi-Filmin myöhemmän johtajan ja omistajan, Risto Orkon Siltalan pehtoori, Erkki Karun Roinilan talossa ja Tukkipojan morsian ja Valentin Vaalan Kaikki rakastavat. Kalle Kaarnan ohjaama Kuisman ja Helinän jälkeen seuraavaksi esitetyin elokuva oli Erkki Karun Stockmann-tavaratalossa kuvattu komedia Syntipukki. Näistä elokuvista valmistettiin ensimmäisenä myös mainoselokuva, traileri. Muuten mainoselokuvia valmistettiin hyvin harvoin, muutama vuodessa. Kaitafilmit saatiin Suomeen 1920-luvun lopulla.

Vuonna 1935 Suomen kaksi suurinta elokuvayhtiötä Suomi-Filmi ja sen talousvaikeuksien myötä perustettu Suomen Filmiteollisuus olivat päässeet molemmat taloudellisesti vakaaseen asemaan. Ensi kertaa markkinoilla toimi kaksi yhtä vahvaa elokuvayhtiötä. Siitä voidaan katsoa alkaneen studioelokuvan kausi. Kuten Kimmo Laine on todennut väitöskirjassaan, yhtiöt eivät kilpailleet vain yleisöosuuksista, vaan ne saivat hegemonian myös poliittisesti: ne määrittelivät, mikä on keskeistä kansallisessa elokuvassa ja sen yleisöissä. Tämä asetelma säilyi 1950-luvulle, jolloin syntyi kolmas suuri elokuvayhtiö, Fennada-Filmi. Studioaikaa kesti 1960-luvun alkuun, jolloin yhtiöt menettivät asemiaan erityisesti television nousun vuoksi.

Se, että elokuvasta tuli globaalissa maailmassa entistä enemmän kansallista, ei ollut vain suomalainen ilmiö. Sama kehitys näyttää toteutuneen suuressa osassa maailmaa. Yksi syy siihen oli äänifilmi: elokuvissa puhuttiin ja laulettiin omalla kielellä, Suomessa suomeksi. Sen myötä syntyi suomalainen yleisö.

Mutta muutos ulottui myös elokuvien teksteihin ja tuotantoon. Tekstit ja niiden ilmaisutavat saivat 1930-luvulla entistä selvemmin sisäänpäin kääntyneen nationalistisen luonteen. Taloudellisesti ajatellen nationalismi näyttäytyi protektionismina. Kansallista elokuvaa suojattiin tullein ja veroin, eikä sensuurikaan ollut vähäinen tekijä. Suomessa sensuuri suuntautui neuvostoliittolaista elokuvaa vasten.

Nationalismin ilmapiiri merkitsi myös sitä, että ajatus kansallisesta elokuvasta sulautui ajatukseen kansallisesta yleensä. Kimmo Laine on osoittanut, että tämä elokuvapolitiikka ei ollut vain teknologisen, poliittisen ja markkinatilanteen tulosta, vaan elokuvayhtiöt pyrkivät vahvistamaan kansallisen elokuvan asemaa omilla aktiivisilla toimillaan. Kun puhutaan elokuvayleisöistä, sen määritelmäksi ei juonnu ensimmäiseksi kansallinen. Mutta kansallinen sopi suomalaisille elokuvatuottajille ydintermiksi sekä kaupallisessa että ideologisessa mielessä.

Suomi-Filmi poikkesi Suomen Filmiteollisuudesta siten, että se myös toi maahan elokuvia ulkomailta. Siksi sen tyyli oli kansainvälisempi. Tämä kansainvälistyminen näkyi Suomi-Filmin kannoissa siten, että verrattuna Suomen Filmiteollisuuteen se oli varovaisempi kansallisen kysymyksen esiintuonnissaan. Se tarkoitti poliittisesti varovaista filmituotantoa, ja elokuvilla vältettiin loukkaamasta niin aktiivista työväkeä kuin porvaristoakaan.

1930-luvun puolivälistä lähtien virallinen politiikka - pohjoismainen suuntautuminen, sosiaalidemokraattien ja maalaisliiton, siis vasemmiston ja keskustan yhteistyö hallituspolitiikassa ja kansallisen yhtenäisyyden politiikka - oli täydessä sopusoinnussa elokuvia tuottaneiden päämäärien kanssa.

Tämä kaikki sai elokuvateollisuuden ajattelemaan koko kansakuntaa yleisökseen. Ja elokuvateollisuuden nationalistinen sanoma sai ihmiset epäilemättä näkemään kansallisella ja muillakin ryhmäkuntaisilla tavoilla "me" ja "muut" -dikotomian mukaisesti.

Edes seuranneet sotavuodet 1939-1944 eivät muuttaneet elokuvatuotannon linjoja tai edes tuotannon määrää muuten kuin hetkittäin. Elokuvateollisuus ei ollut kriisissä ja sen ainoat ongelmat olivat henkisiä. Käytännöllisesti katsoen kaikki elokuvat olivat kaupallisesti kannattavia myös sotavuodet. Jos jokin muuttui, se oli kansallinen retoriikka - sotavuodet vahvistivat sitä tavalla, joka aiheutti jonkin verran ongelmia heti sodan jälkeen 1944.

Osa sotavuosien ja sitä juuri edeltäneistä elokuvista kiellettiin sensuurissa 1944. Nämä Venäjää ja Neuvostoliittoa kaltoin kohdelleet elokuvat - etnistä vihaa herättäneet, tai ryssänvastaiset, kuten 1930- ja 40-luvulla sanottiin, vapautuivat sensuurista vasta 1980-luvulla, jolloin ne olivat lähinnä historiallisia näytteitä nationalismin vaikutuksesta elokuvan poliittiseen retoriikkaan, eivät aktiivisesti vaikuttavia poliittisia kulttuuriartefakteja, joiden nimiin uusnationalistit vannoisivat. Ne ovat osa Suomen elokuvahistoriaa ja sen myötä osa Suomen historiaa, jossa on niin hyviä kuin vähän huonompiakin hetkiä. Tämä taitaa koskea kaikkia maita.

Eläimellinen kasvissyöjä: UPM

"Welcome to UPM", toivottaa paperikonserni kotisivuillaan. We lead, we learn on firman motto. Johtamista ja oppimista.

3000 ihmisen poisajamisesta vain voi päätellä, että firma ajattelee noiden kahden tunnuslauseensa olevan poissulkevia.

Kun UPM johtaa, se ei ajattele. Ja kun se ajattelee, se ei johda. Nyt se on erittäin johtajavaltainen yritys.

30.8.2004 STT uutisoi: "Jopa 750 työntekijän irtisanominen metsäyhtiö UPM:stä vaikuttaa osaltaan siihen, että irtisanomis- ja muutosturvan vahvistamisesta tulee seuraavan sopimusratkaisun keskeinen elementti, Toimihenkilöunionin puheenjohtaja Ilkka Joenpalo uskoo."

9.3. 2006 uutinen kuului (Pohjolan Sanomat 9.3.2006): "Aavisteltu mutta pelätty Suomen metsäteollisuuden suursaneeraus on alkanut. Metsäyhtiö UPM ilmoitti keskiviikkona 3 600 työntekijän vähentämisestä. Kahden seuraavan vuoden aikana UPM:n työpaikkojen vähennyksestä lähes 3000 kohdistuu Suomeen ja erityisesti Kymenlaaksoon: kyseessä ovat suomalaisen teollisuuden kaikkien aikojen suurimmat henkilövähennykset.
Rajuja säästötoimiaan UPM perustelee heikolla kannattavuudella, Euroopan markkinoiden ylikapasiteetilla sekä suljettavien yksiköiden tappiollisuudella."

Lehti analysoi tilannetta hyvin. Metsäyhtiöt ovat globalisoitumineet tai vähintään eurooppalaistuneet. Siksi yritystaktikot siirtävät tuotantoa sinne, missä se kannattaa parhaiten. Se tarkoittaa lähellä markkinointialuetta. Ennusteen oli voinut arvata siitä, että Suomen metsäteollisuus käyttää paljon tuontipuuta. Silloin tuotantokapasiteetin vähentäminen on todennäköistä.

Yrityksen yhteiskuntavastuu oli aikoinaan paljon käytetty termi. Se on nyt heitetty roskakoppaan. Kyse ei ole ahneudesta, vakuuttavat metsateollisuusyrittäjien johtajat ja muut liikemieshenkiset. Leena Härkönen (HS) siteeraa tänään Jalo Paanasta, joka sanoi että "kaikki me" haluamme itsellemme, juoksemme paremman ansion perässä ja ostamme mistä halvimmalla saamme, "eläinkunnan jäseninä".

Flooran hyväksikäyttäjä UPM irtisanoo eläimellisesti Suomessa, koska se on täällä helppoa. Esimerkiksi Keski-Euroopassa irtisanomissuoja on parempi. YT-menettely, joka on käynnistettävä aina, kun irtisanomisaikeet koskevat yli 20 henkilöä, ovat Suomessa "potkuautomaatti", kuten Pohjolan Sanomien toimittaja asian ilmaisee.

Irtisanomissuojaa pitäisi Suomessa parantaa. Ranskassa sitä juuri heikennettiin nuorten osalta. Jengi meni kadulle ja pääsi pääuutisiin mellakoijana, mutta ei varmaankaan saanut tärkeää tavoitettaan läpi.

Pohjolan Sanomat on aktiivinen, koska Lapissa on paljon metsäteollisuutta (ja kemiallista metsäteollisuutta). Niiden lopettaminen ajaisi Lapin alas. Siitä tulisi turistireservaatti.